David McCullough: John Adams

Presidenttielämänkerran tekeminen on oma taiteenlajinsa, ja lopputuloksissa on usein tiettyä tendenssimäisyyttä: joko ne ovat hagiografioita, joissa kuvattava kohde tekee huolestuttavan vähän virheitä, tai hän on konna, jolta puuttuu vain angorakissa. Suurella yleisöllä on kuitenkin tapana olla kiinnostunut vallassa olevien edesottamuksista. Siksi on luontevaa, että Yhdysvaltain presidenttien, joilla virassa ollessaan on valtaa enemmän kuin useimmilla, biografiat ovat kestomenestyjiä, ja niitä tuottuu Yhdysvaltain kirjamarkkinoille tasaiseen tahtiin.

Sinisten ja punaisten osavaltioiden ”yhteistä omaisuutta” olevien Washingtonin tai Lincolnin toimintaa kritisoivan kynäilijän kannattaa varautua torjuntareaktioihin, mutta tuntemattomammat ja lähihistorian presidentit saattavat saada hyvin erilaisen käsittelyn kirjoittajan orientaatioista riippuen. Clinton näyttäytyy hyvin eri tavoin riippuen siitä, painotetaanko talousasioita vai yksityiselämää; Reagan on faneilleen kylmän sodan yksin voittanut Great Communicator, joka toi aamun Amerikkaan, mutta liberaaleille vaarallinen lapsimonarkki, jonka todellisuudentajussa oli toivomisen varaa. Lisäksi arviot presidenttien suoriutumisesta elävät yli ajan: jopa koko viran viimeistään lokaan ajanut Richard Nixon on viime aikoina osittain rehabilitoitu. Tricky Dick on jälkimaineeltaan edelleen sutki jätkä, mutta politiikassa Kiina-avauksineen ja EPA:n perustamisineen oli ehkä jotain hyvääkin. Tämä on huomattavaa parannusta vuoden 1973 kyselyyn, jossa kysymykseen ”ketä historian henkilöä vihaat eniten?” Nixon keräsi eniten kannatusta; eniten mainintoja keränneiden listalla taakse jäivät lievemmät roistot kuten Hitler, Mao, Idi Amin, Viiltäjä-Jack ja Saatana.

Etevästi kirjoitettu elämäkerta voi muuttaa koko presidenttiä koskevan narratiivin. Näin on tehnyt David McCulloughin Pulitzer-palkinnon voittanut elämäkerta John Adams, jonka pohjalta HBO teki meilläkin nähdyn, varsin suositeltavan 7-osaisen TV-minisarjan. John Adams, Yhdysvaltain toinen presidentti (r. 1797–1801), on aina jäänyt maansa perustajaisägalleriassa suurten aikalaistensa varjoon. Turhamaisuuteen taipuvainen Adams tiedosti tämän itsekin toteamalla happamaan sävyyn, että vallankumouksesta tultaisiin muistamaan, kuinka Franklinin salama osui maahan synnyttäen Washingtonin, ja nämä kaksin hoitivat koko homman. Pulleahkolla Adamsilla ei epäonnekseen ollut jälkipolvien muisteltavaksi Washingtonin isällistä auktoriteettia eikä Jeffersonin yleisneroutta, ja hänen mieltymyksensä monarkistisiin muotoseikkoihin ja yritykset synnyttää niitä uuden presidentinviran ympärille saivatkin irvileuat kutsumaan häntä ”hänen pyöreydekseen” (”his rotundity”). Lisäksi Adams koki monen muun presidentin kohtalon: muiden saavutusten rinnalla varsinaisen presidenttikauden saldo jäi vaisuksi.

Viime aikoina Adamsin keskeistä roolia Yhdysvaltain vallankumouksessa on kuitenkin alettu nostaa jälleen esiin, ja pääkaupunki Washington D.C.:hen on suunnitteilla muistomerkki. Myötävaikutuksensa on ollut suositulla elämäkerralla, jonka tekijä McCullough on saavuttanut alallaan jokseenkin kaikki kunnianosoitukset ja tehnyt ylistetyn kirjan myös Harry S. Trumanista. Teosten vastaanotto on ollut ylistävää: arvioijien mukaan McCullough ”ei kykene kirjoittamaan huonoa sivua”, ja arvioita täplittävät sellaiset mainesanat kuin ”masterwork”, ”gem”, ”incomparable” ja ”absorbing”. Myönnettävä on, että McCullough taitaa tärkeimmän eli sujuvan tarinanpunonnan, jota hän käyttää henkilönä ilmeisen hankalalle ja koleeriselle Adamsille useimmiten edullisesti. Lisäksi hän on elämäkertaa tehdessään hyödyntänyt runsaasti Adamsin ja tämän vaimon, aikansa merkkinaisen Abigail Adamsin kirjeenvaihtoa, mikä on toisaalta saanut akateemisemmat (lue: kateellisemmat?) historioitsijakollegat pitämään kirjaa sentimentaalisena vuodatuksena Johnin ja hänen ”dearest friendinsä” onnistuneen oloisesta avioliitosta.

Käsitellyksi tulevat Adamsin elämän keskeiset nidoskohdat: epäkiitollinen puolustusasianajana toimiminen Bostonin verilöylystä syytetyille brittisotilaille, toiminta mannermaakongressissa, itsenäisyysjulistus, lähettiläänä toimiminen viimeisiään vetelevän ancien régimen Ranskassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa, varapresidenttiys ja vaikea presidenttikausi. Loppupuolella itseoikeutetusti tilaa saa Adamsin ja Jeffersonin, aikansa kahden suuren vastakkaisen poliittisen ajattelijan, vanhoilla päivillään harrastama kuuluisa keskinäinen kirjeenvaihto. Adams ja Jefferson kuolivat muutaman tunnin sisällä toisistaan 4. päivänä heinäkuuta 1826, joka lisäksi sattui olemaan Yhdysvaltain 50-vuotisitsenäisyyspäivä; täydellinen elokuvaloppu niille, jotka haluavat nähdä maailmassa sallimuksen johdatusta. 90-vuotiaaksi elänyt Adams ehti vielä nähdä poikansa John Quincy Adamsin nousun presidentiksi.

Kirja vie lukijan jouhevasti Yhdysvaltain perustamisvaiheisiin, jotka riippumatta suhteesta nyky-Yhdysvaltoihin ovat monelle inspiroivaa aikaa historiassa. Kaiken ylevän keskellä kirja on myös elävä muistutus 1800-luvun taitteen elämisen ehdoista, jolloin liittovaltion budjetista kymmenesosa meni pelkästään Välimeren piraattien lahjuksiin, ainoa keino pahaa jälkeä tehnyttä isorokkoa vastaan oli niin kutsuttu variolaatio (jota Abigail Adams sovelsi lapsiinsa), ja keltakuume-epidemiat saattoivat katkaista hallinnon toiminnan kuukausiksi. Jälkinostalgisointina aikakausi voidaan kuitenkin nähdä sellaisena, kuin monet amerikkalaiset sen epäilemättä mielellään näkevät: joukko aikansa parhaita aivoja kerääntyi aidosti miettimään hallitusmuotokysymyksiä uusiksi ammentamalla antiikista, kuten länsimaiden edistysaskelissa on usein ollut tapana, ja argumentoimaan kantojensa puolesta ottaen samalla henkilökohtaisen riskin: toisenlaisella sotamenestyksellä koko vallankumous olisi voinut olla pelkkä kuriositeetiksi jäänyt kapinaliike, jonka johto päätti harharetkensä hirressä. Kaiken kaikkiaan uuden mantereen outo tasavaltakokeilu ei toteutunut teleologisena koulukirjaversiona, vaan oli äärimmäisen epävarma ja sotkuinen prosessi, jossa äänestysratkaisut tapahtuivat usein yhden äänen turvin ja yksimielisyyttä oli vähän. Tätä Adamskin korosti vanhoilla päivillään ja varoitteli tekemästä sukupolvestaan minkäänlaisia puolijumalia, mutta opastukset ovat amerikkalaisilta osin tainneet unohtua.

Joku voisi haikailla myöskin maailmaa, jolloin poliittinen prosessi vielä nosti valtaan terävintä mahdollista väkeä; voinee väittää, ettei yksikään Founding Father läpäisisi Yhdysvaltain nykyistä presidenttiseulaa. He olivat toki aikansa miljonäärejä, mutta salamavalojulkisuudessa huonohampainen Washington, ylipainoinen Adams tai julkisia esiintymisiä karttanut ujo Jefferson tuskin kauaa pärjäisivät. Samoin perustuslain laatineen Madisonin kaltaisen hintelän miehenkätkäleen voisi nykyajan TV-vaaleissa ruksia yli saman tien.

Muista uudemmista Yhdysvaltain presidenteistä laadittujen elämänkertojen kategoriaan kuuluvista, poikkeuksellisen onnistuneista tekeleistä esille nostettakoon Ron Chernowin Washington – A Life ja erityisesti Robert A. Caron moniosainen Lyndon B. Johnson -elämäkerta, jonka laatu ja kunnianhimoisuus vievät koko genren uudelle tasolle: Caro on penkonut lävitse Johnsonin 34 miljoonaa dokumenttia käsittävät paperit ja löytänyt paljon sellaista, mikä on aiemmilta tutkijoilta jäänyt huomaamatta (eivätkä löydökset sivumennen sanoen useimmiten mairittele LBJ:tä). Perusteellisessa työssä on kuitenkin varjopuolensa, ja on vain toivottava, että lähes 80-vuotiaana vihdoin Johnsonin presidenttikausiin keskittyvään viidenteen osaan ehtinyt Caro ehtisi saada työnsä päätökseen.

Entä mikä on presidenttielämänkerran tila Suomessa? Vaikuttaa siltä, että koska alan volyymi on pakostikin toisenlainen kuin Yhdysvalloissa, on sitä myös biografian synnytysprosessi. Yleensä meillä aloitteentekijänä on ollut valtio, ja biografiakirjallisuuden kattavuudessa on aukkoja. Täällä oikeasti kirjoittaa osaavien ei yleisön pienuuden vuoksi kannata jalostaa akateemisista ”scholarly biography” -versioista suureen yleisöön vetoavaa kassamagneettia, koska kiinnostuneet voivat ostaa perustutkimuksenkin. Ainoana yrityksenä tulee mieleen Veijo Meren Mannerheim-elämäkerta, mutta muutoin kanssamme ovat sinänsä ansiokkaat Tuomo Polvisen Paasikivi-sarja Valtiomiehen elämäntyö ja tietenkin Juhani Suomen kahdeksanosainen Kekkos-järkäleistö, jonka lukemisesta luulisi saavan kunniakirjan. Kekkosesta on kirjoitettu yli 200 kirjaa kalamieheydestä tunne-elämään, mutta niin yksinkertainen (?) asia kuin koko elämän kattava, yksiniteinen, neutraalista näkökulmasta hyvin kirjoitettu elämäkerta puuttuu. Juhani Suomen 700-sivuinen ihannoiva, sinänsä lukukelpoinen tiivistelmä Lohen sukua alkaa 1930-luvulta ja keskittyy hallitusjuonitteluihin, kun taas Jukka Seppisen Suomen johtaja on valitettavasti opponoimattoman proseminaarityön tasoa. Kaiken kaikkiaan esimerkki kotimaasta alleviivaa sitä, mistä lähdimme liikkeelle: presidenttibiografian tekeminen on vaikea taito, minkä vuoksi sen onnistuneita ilmentymiä, kuten John Adamsia, on miellyttävä lukea.

  

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat

 

 

Vägen till Klockrike (1948)

Vuonna 1974 Ruotsin akatemialla oli useita nimekkäitä ehdokkaita Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja spekulaatioissa pyörivät sellaiset nimet kuin Saul Bellow, Jorge Luis Borges, Graham Greene ja Vladimir Nabokov. Nimekäs nelikko ja monet muut jäivät kuitenkin nuolemaan näppejään, sillä Nobel-komitea tyrmistytti kaikki myöntämällä palkinnon kahdelle ruotsalaiselle, Harry Martinsonille ja Eyvind Johnsonille, jotka kumpikin sattuivat kaiken hyvän lisäksi olemaan Ruotsin akatemian jäseniä. Seurauksena oli kritiikkimyrsky.

Kansainvälisesti Johnson ja Martinson lienevät kadonneet samaan unohduksen yöhön, jonne sellaiset laureaatit kuin Paul Heyse tai Carl Spitteler (tai F. E. Sillanpää, ollaksemme aivan rehellisiä) ovat vajonneet. Tämä on ehkä vahinkokin, sillä kun ruotsalaisia nobelisteja lukee, huomaa heistä useimmiten pitävänsä, tai ainakin syntyy tunne, ettei palkinto ole tullut niin höpöperustein kuin voisi kuvitella. Pär Lagerkvistin Barabbas on jokseenkin viehättävä pieni romaani, ja Johnsonin Rantojen tyrskyt kuuluu ehdottomasti ruotsalaisen kirjallisuuden kaanoniin, jos sellainen halutaan määritellä.

Harry Martinsonin (1904–1978) tunnetuin teos lienee tieteisrunoelma Aniara (1956), jossa ydinsodan vuoksi maasta Marsiin matkaava evakkoalus ajautuu pois aurinkokunnasta. Lapsena orvoksi jäänyt Martinson kasvoi useissa sijaiskodeissa ja lähti 16-vuotiaana merille, minkä ohella hän vietti ulkomaiden lisäksi koti-Ruotsissa elämää, jollaisen viettäjään nykyisin kohdistettaisiin suuri määrä poliittista huolta ja tulva työvoimapoliittisia toimenpiteitä. Sairastuttuaan tuberkuloosiin hän joutui asettumaan aloilleen ja alkoi kirjoittaa runoja ja omaelämänkerrallista proosaa, johon lukeutuvat muun muassa lapsuudenkuvaus Nässlorna blomma (1935) sekä kulkurien ja muiden yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneiden elämää sympatisoiva Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike, 1948; suom. Annamari Sarajas, 1949).

Kulkijan pilvilinnat on kertomus Bollesta, jonka sikarintekijän ammatin teollistuminen ja koneistuminen vievät, ja jonka vastaus industrialismin ja kapitalismin luovan tuhon haasteeseen ei ole uudelleenkouluttautuminen tai työkkärin kurssi, vaan vagabondius. Kiertely on hänelle pakonomainen tarve ja tapa elää, ja Bolle vaeltelee kerjäten ja metsä- ja sekatöitä tehden ympäri 1900-luvun vaihteen Ruotsia; alkuperäisteoksen nimessä on kulkurien keskuudessa myyttinen Klockriken pitäjä, jonne maankiertäjien on mahdoton päästä kiertävien ratsupoliisien takia.

Maanteillä vietettyjen vuosien myötä kummituksenkaltaisiksi muuttuneet kulkurit saavat osakseen tyypillisen rantojen miesten kohtelun. Niin kauniita kuin metsät, järvet ja purot ovatkin, kulkurin elämää hallitsee lopulta pelko: ”Hän saattoi tulla keittiöön ja seistä ovensuussa vavisten ja peloissaan kuin kyyristynyt koira ja silloin toivottomana huomata, että häntä itseään tosiasiassa pelättiin kuin bengalilaista tiikeriä. Pelko joutua epäillyksi kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan päällä, missä väärinkäsitykset olivat väistämättömiä, koska mahdollisuus asioiden oivaltamiseen oli aina niin rajoitettu, kulki kuin julma ja arka lanka läpi ammattikulkurin elämän.” Pelko siitä, että takuulla raiskaamisaltista resupekkaa hysteerisesti pelkääviä koulutyttöjä tulee vastaan, pelko henkilöpaperien kadottamisesta, pelko joutumisesta kivenlouhintaan ”Vuoreen”, kulkureiden ja kerjäläisten pakkotyölaitokseen. Jos taloihin menee kysymään syötävää, onko vastassa ystävällinen sielu vaiko susikoiran irti laskeva rähisijä, jumalansanaa sopottava neiti vai syöpäläisiä pelkäävä moralistikuulustelija? Mikäli armollinen suupala irtoaa, onko se sianmunuaista vai naurunremakan säestämänä saatu kahden kenkälankilla sivellyn laudanpalan väliin rutistettu hiirenraato?

Bollelle tulevat tutuksi enkelit ja pirut, koko kunniattomien ja mielestään kunniallisten lajitoveriemme kavalkadi: eliniäkseen sänkyyn tuomittu groteski vesipää ja muut talojen perimmäisiin kammareihin piilotetut parantumattomasti sairaat, fatalistikulkuri Vägdamm, parasiittiuttaan häpeävä Axne, ruokakulkuri Puolensapitävä Porsas sekä maapallon kahdesti kiertänyt globetrotteri Sandemar, jolla ”on henkisiä kykyjä seitsemän edestä”, joista kuitenkin ”useimmat käyttökelvottomia tässä maailmassa”. Mahdollisuuksia rakkauteen ei ole taajassa, niitä tarjoaa lähinnä sukulaismiestensä vetojuhdan osassa käyttämä erämaan yksinäinen karjapiika, jolle on ”inhimillisten onnettomuuksien arpauurnasta” annettu liki yhtä kova osa kuin Bollelle itselleen.

Kulkijan pilvilinnat on episodinomainen, runollinen, lopussa realismistaan luopuva, tunnelmaltaan hyvin ”ruotsalainen” ja samalla tavattoman viisas kirja.

Kesti lähes neljä vuosikymmentä, ennen kuin Ruotsin akatemia seuraavan kerran uskalsi myöntää palkinnon oman maan pojalle (runoilija Tomas Tranströmerille vuonna 2011). Vuoden 1974 kritiikillä oli toinenkin, valitettavampi seuraus: Martinson, joka oli kaikesta päättäen sangen herkkä mies, otti palkintoonsa kohdistuneen teilauksen raskaasti. Hän joutui mielenterveydellisten ongelmien vuoksi hoidettavaksi Karoliiniseen yliopistosairaalaan, jossa hän helmikuussa 1978 teki itsemurhan viiltämällä vatsansa auki saksilla.