Presidenttielämänkerran tekeminen on oma taiteenlajinsa, ja lopputuloksissa on usein tiettyä tendenssimäisyyttä: joko ne ovat hagiografioita, joissa kuvattava kohde tekee huolestuttavan vähän virheitä, tai hän on konna, jolta puuttuu vain angorakissa. Suurella yleisöllä on kuitenkin tapana olla kiinnostunut vallassa olevien edesottamuksista. Siksi on luontevaa, että Yhdysvaltain presidenttien, joilla virassa ollessaan on valtaa enemmän kuin useimmilla, biografiat ovat kestomenestyjiä, ja niitä tuottuu Yhdysvaltain kirjamarkkinoille tasaiseen tahtiin.
Sinisten
ja punaisten osavaltioiden ”yhteistä omaisuutta” olevien
Washingtonin tai Lincolnin toimintaa kritisoivan kynäilijän
kannattaa varautua torjuntareaktioihin, mutta tuntemattomammat ja
lähihistorian presidentit saattavat saada hyvin erilaisen käsittelyn
kirjoittajan orientaatioista riippuen. Clinton näyttäytyy hyvin eri
tavoin riippuen siitä, painotetaanko talousasioita vai
yksityiselämää; Reagan on faneilleen kylmän sodan yksin voittanut
Great Communicator, joka toi aamun Amerikkaan, mutta liberaaleille
vaarallinen lapsimonarkki, jonka todellisuudentajussa oli toivomisen
varaa. Lisäksi arviot presidenttien suoriutumisesta elävät yli
ajan: jopa koko viran viimeistään lokaan ajanut Richard Nixon on
viime aikoina osittain rehabilitoitu. Tricky Dick on jälkimaineeltaan
edelleen sutki jätkä, mutta politiikassa Kiina-avauksineen ja EPA:n
perustamisineen oli ehkä jotain hyvääkin. Tämä on huomattavaa
parannusta vuoden 1973 kyselyyn, jossa kysymykseen ”ketä historian
henkilöä vihaat eniten?” Nixon keräsi eniten kannatusta; eniten
mainintoja keränneiden listalla taakse jäivät lievemmät roistot
kuten Hitler, Mao, Idi Amin, Viiltäjä-Jack ja Saatana.
Etevästi
kirjoitettu elämäkerta voi muuttaa koko presidenttiä koskevan
narratiivin. Näin on tehnyt David McCulloughin Pulitzer-palkinnon
voittanut elämäkerta John
Adams, jonka
pohjalta HBO teki meilläkin nähdyn, varsin suositeltavan 7-osaisen
TV-minisarjan. John Adams, Yhdysvaltain toinen presidentti (r.
1797–1801), on aina jäänyt maansa perustajaisägalleriassa
suurten aikalaistensa varjoon. Turhamaisuuteen taipuvainen Adams
tiedosti tämän itsekin toteamalla happamaan sävyyn, että
vallankumouksesta tultaisiin muistamaan, kuinka Franklinin salama
osui maahan synnyttäen Washingtonin, ja nämä kaksin hoitivat koko
homman. Pulleahkolla Adamsilla ei epäonnekseen ollut jälkipolvien
muisteltavaksi Washingtonin isällistä auktoriteettia eikä
Jeffersonin yleisneroutta, ja hänen mieltymyksensä monarkistisiin
muotoseikkoihin ja yritykset synnyttää niitä uuden
presidentinviran ympärille saivatkin irvileuat kutsumaan häntä
”hänen pyöreydekseen” (”his rotundity”). Lisäksi Adams
koki monen muun presidentin kohtalon: muiden saavutusten rinnalla
varsinaisen presidenttikauden saldo jäi vaisuksi.
Viime
aikoina Adamsin keskeistä roolia Yhdysvaltain vallankumouksessa on
kuitenkin alettu nostaa jälleen esiin, ja pääkaupunki Washington
D.C.:hen on suunnitteilla muistomerkki. Myötävaikutuksensa on ollut
suositulla elämäkerralla, jonka tekijä McCullough on saavuttanut
alallaan jokseenkin kaikki kunnianosoitukset ja tehnyt ylistetyn
kirjan myös Harry S. Trumanista. Teosten vastaanotto on ollut
ylistävää: arvioijien mukaan McCullough ”ei kykene kirjoittamaan
huonoa sivua”, ja arvioita täplittävät sellaiset mainesanat kuin
”masterwork”, ”gem”, ”incomparable” ja ”absorbing”.
Myönnettävä on, että McCullough taitaa tärkeimmän eli sujuvan
tarinanpunonnan, jota hän käyttää henkilönä ilmeisen hankalalle
ja koleeriselle Adamsille useimmiten edullisesti. Lisäksi hän on
elämäkertaa tehdessään hyödyntänyt runsaasti Adamsin ja tämän
vaimon, aikansa merkkinaisen Abigail Adamsin kirjeenvaihtoa, mikä on
toisaalta saanut akateemisemmat (lue: kateellisemmat?)
historioitsijakollegat pitämään kirjaa sentimentaalisena
vuodatuksena Johnin ja hänen ”dearest friendinsä” onnistuneen
oloisesta avioliitosta.
Käsitellyksi
tulevat Adamsin elämän keskeiset nidoskohdat: epäkiitollinen
puolustusasianajana toimiminen Bostonin verilöylystä syytetyille
brittisotilaille, toiminta mannermaakongressissa,
itsenäisyysjulistus, lähettiläänä toimiminen viimeisiään
vetelevän ancien régimen Ranskassa, Hollannissa ja
Isossa-Britanniassa, varapresidenttiys ja vaikea presidenttikausi.
Loppupuolella itseoikeutetusti tilaa saa Adamsin ja Jeffersonin,
aikansa kahden suuren vastakkaisen poliittisen ajattelijan, vanhoilla
päivillään harrastama kuuluisa keskinäinen kirjeenvaihto. Adams
ja Jefferson kuolivat muutaman tunnin sisällä toisistaan 4. päivänä
heinäkuuta 1826, joka lisäksi sattui olemaan Yhdysvaltain
50-vuotisitsenäisyyspäivä; täydellinen elokuvaloppu niille, jotka
haluavat nähdä maailmassa sallimuksen johdatusta. 90-vuotiaaksi
elänyt Adams ehti vielä nähdä poikansa John Quincy Adamsin nousun
presidentiksi.
Kirja
vie lukijan jouhevasti Yhdysvaltain perustamisvaiheisiin, jotka
riippumatta suhteesta nyky-Yhdysvaltoihin ovat monelle inspiroivaa
aikaa historiassa. Kaiken ylevän keskellä kirja on myös elävä
muistutus 1800-luvun taitteen elämisen ehdoista, jolloin
liittovaltion budjetista kymmenesosa meni pelkästään Välimeren
piraattien lahjuksiin, ainoa keino pahaa jälkeä tehnyttä isorokkoa
vastaan oli niin kutsuttu variolaatio (jota Abigail Adams sovelsi
lapsiinsa), ja keltakuume-epidemiat saattoivat katkaista hallinnon
toiminnan kuukausiksi. Jälkinostalgisointina aikakausi voidaan
kuitenkin nähdä sellaisena, kuin monet amerikkalaiset sen
epäilemättä mielellään näkevät: joukko aikansa parhaita aivoja
kerääntyi aidosti miettimään hallitusmuotokysymyksiä uusiksi
ammentamalla antiikista, kuten länsimaiden edistysaskelissa on usein
ollut tapana, ja argumentoimaan kantojensa puolesta ottaen samalla
henkilökohtaisen riskin: toisenlaisella sotamenestyksellä koko
vallankumous olisi voinut olla pelkkä kuriositeetiksi jäänyt
kapinaliike, jonka johto päätti harharetkensä hirressä. Kaiken
kaikkiaan uuden mantereen outo tasavaltakokeilu ei toteutunut
teleologisena koulukirjaversiona, vaan oli äärimmäisen epävarma
ja sotkuinen prosessi, jossa äänestysratkaisut tapahtuivat usein
yhden äänen turvin ja yksimielisyyttä oli vähän. Tätä Adamskin
korosti vanhoilla päivillään ja varoitteli tekemästä
sukupolvestaan minkäänlaisia puolijumalia, mutta opastukset ovat
amerikkalaisilta osin tainneet unohtua.
Joku
voisi haikailla myöskin maailmaa, jolloin poliittinen prosessi vielä
nosti valtaan terävintä mahdollista väkeä; voinee väittää,
ettei yksikään Founding Father läpäisisi Yhdysvaltain nykyistä
presidenttiseulaa. He olivat toki aikansa miljonäärejä, mutta
salamavalojulkisuudessa huonohampainen Washington, ylipainoinen Adams
tai julkisia esiintymisiä karttanut ujo Jefferson tuskin kauaa
pärjäisivät. Samoin perustuslain laatineen Madisonin kaltaisen
hintelän miehenkätkäleen voisi nykyajan TV-vaaleissa ruksia yli
saman tien.
Muista
uudemmista Yhdysvaltain presidenteistä laadittujen elämänkertojen
kategoriaan kuuluvista, poikkeuksellisen onnistuneista tekeleistä
esille nostettakoon Ron Chernowin Washington
– A Life ja
erityisesti Robert A. Caron moniosainen Lyndon B. Johnson
-elämäkerta, jonka laatu ja kunnianhimoisuus vievät koko genren
uudelle tasolle: Caro on penkonut lävitse Johnsonin 34 miljoonaa
dokumenttia käsittävät paperit ja löytänyt paljon sellaista,
mikä on aiemmilta tutkijoilta jäänyt huomaamatta (eivätkä
löydökset sivumennen sanoen useimmiten mairittele LBJ:tä).
Perusteellisessa työssä on kuitenkin varjopuolensa, ja on vain
toivottava, että lähes 80-vuotiaana vihdoin Johnsonin
presidenttikausiin keskittyvään viidenteen osaan ehtinyt Caro
ehtisi saada työnsä päätökseen.
Entä
mikä on presidenttielämänkerran tila Suomessa? Vaikuttaa siltä,
että koska alan volyymi on pakostikin toisenlainen kuin
Yhdysvalloissa, on sitä myös biografian synnytysprosessi. Yleensä
meillä aloitteentekijänä on ollut valtio, ja
biografiakirjallisuuden kattavuudessa on aukkoja. Täällä oikeasti
kirjoittaa osaavien ei yleisön pienuuden vuoksi kannata jalostaa
akateemisista ”scholarly biography” -versioista suureen yleisöön
vetoavaa kassamagneettia, koska kiinnostuneet voivat ostaa
perustutkimuksenkin. Ainoana yrityksenä tulee mieleen Veijo Meren
Mannerheim-elämäkerta, mutta muutoin kanssamme ovat sinänsä
ansiokkaat Tuomo Polvisen Paasikivi-sarja Valtiomiehen
elämäntyö ja
tietenkin Juhani Suomen kahdeksanosainen Kekkos-järkäleistö, jonka
lukemisesta luulisi saavan kunniakirjan. Kekkosesta on kirjoitettu
yli 200 kirjaa kalamieheydestä tunne-elämään, mutta niin
yksinkertainen (?) asia kuin koko elämän kattava, yksiniteinen,
neutraalista näkökulmasta hyvin kirjoitettu elämäkerta puuttuu.
Juhani Suomen 700-sivuinen ihannoiva, sinänsä lukukelpoinen
tiivistelmä Lohen
sukua alkaa
1930-luvulta ja keskittyy hallitusjuonitteluihin, kun taas Jukka
Seppisen Suomen
johtaja on
valitettavasti opponoimattoman proseminaarityön tasoa. Kaiken
kaikkiaan esimerkki kotimaasta alleviivaa sitä, mistä lähdimme
liikkeelle: presidenttibiografian tekeminen on vaikea taito, minkä
vuoksi sen onnistuneita ilmentymiä, kuten John
Adamsia, on
miellyttävä lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti