torstai 15. tammikuuta 2015

David McCullough: John Adams





Presidenttielämänkerran tekeminen on oma taiteenlajinsa, ja lopputuloksissa on usein tiettyä tendenssimäisyyttä: joko ne ovat hagiografioita, joissa kuvattava kohde tekee huolestuttavan vähän virheitä, tai hän on konna, jolta puuttuu vain angorakissa. Suurella yleisöllä on kuitenkin tapana olla kiinnostunut vallassa olevien edesottamuksista. Siksi on luontevaa, että Yhdysvaltain presidenttien, joilla virassa ollessaan on valtaa enemmän kuin useimmilla, biografiat ovat kestomenestyjiä, ja niitä tuottuu Yhdysvaltain kirjamarkkinoille tasaiseen tahtiin.

Sinisten ja punaisten osavaltioiden ”yhteistä omaisuutta” olevien Washingtonin tai Lincolnin toimintaa kritisoivan kynäilijän kannattaa varautua torjuntareaktioihin, mutta tuntemattomammat ja lähihistorian presidentit saattavat saada hyvin erilaisen käsittelyn kirjoittajan orientaatioista riippuen. Clinton näyttäytyy hyvin eri tavoin riippuen siitä, painotetaanko talousasioita vai yksityiselämää; Reagan on faneilleen kylmän sodan yksin voittanut Great Communicator, joka toi aamun Amerikkaan, mutta liberaaleille vaarallinen lapsimonarkki, jonka todellisuudentajussa oli toivomisen varaa. Lisäksi arviot presidenttien suoriutumisesta elävät yli ajan: jopa koko viran viimeistään lokaan ajanut Richard Nixon on viime aikoina osittain rehabilitoitu. Tricky Dick on jälkimaineeltaan edelleen sutki jätkä, mutta politiikassa Kiina-avauksineen ja EPA:n perustamisineen oli ehkä jotain hyvääkin. Tämä on huomattavaa parannusta vuoden 1973 kyselyyn, jossa kysymykseen ”ketä historian henkilöä vihaat eniten?” Nixon keräsi eniten kannatusta; eniten mainintoja keränneiden listalla taakse jäivät lievemmät roistot kuten Hitler, Mao, Idi Amin, Viiltäjä-Jack ja Saatana.

Etevästi kirjoitettu elämäkerta voi muuttaa koko presidenttiä koskevan narratiivin. Näin on tehnyt David McCulloughin Pulitzer-palkinnon voittanut elämäkerta John Adams, jonka pohjalta HBO teki meilläkin nähdyn, varsin suositeltavan 7-osaisen TV-minisarjan. John Adams, Yhdysvaltain toinen presidentti (r. 1797–1801), on aina jäänyt maansa perustajaisägalleriassa suurten aikalaistensa varjoon. Turhamaisuuteen taipuvainen Adams tiedosti tämän itsekin toteamalla happamaan sävyyn, että vallankumouksesta tultaisiin muistamaan, kuinka Franklinin salama osui maahan synnyttäen Washingtonin, ja nämä kaksin hoitivat koko homman. Pulleahkolla Adamsilla ei epäonnekseen ollut jälkipolvien muisteltavaksi Washingtonin isällistä auktoriteettia eikä Jeffersonin yleisneroutta, ja hänen mieltymyksensä monarkistisiin muotoseikkoihin ja yritykset synnyttää niitä uuden presidentinviran ympärille saivatkin irvileuat kutsumaan häntä ”hänen pyöreydekseen” (”his rotundity”). Lisäksi Adams koki monen muun presidentin kohtalon: muiden saavutusten rinnalla varsinaisen presidenttikauden saldo jäi vaisuksi.

Viime aikoina Adamsin keskeistä roolia Yhdysvaltain vallankumouksessa on kuitenkin alettu nostaa jälleen esiin, ja pääkaupunki Washington D.C.:hen on suunnitteilla muistomerkki. Myötävaikutuksensa on ollut suositulla elämäkerralla, jonka tekijä McCullough on saavuttanut alallaan jokseenkin kaikki kunnianosoitukset ja tehnyt ylistetyn kirjan myös Harry S. Trumanista. Teosten vastaanotto on ollut ylistävää: arvioijien mukaan McCullough ”ei kykene kirjoittamaan huonoa sivua”, ja arvioita täplittävät sellaiset mainesanat kuin ”masterwork”, ”gem”, ”incomparable” ja ”absorbing”. Myönnettävä on, että McCullough taitaa tärkeimmän eli sujuvan tarinanpunonnan, jota hän käyttää henkilönä ilmeisen hankalalle ja koleeriselle Adamsille useimmiten edullisesti. Lisäksi hän on elämäkertaa tehdessään hyödyntänyt runsaasti Adamsin ja tämän vaimon, aikansa merkkinaisen Abigail Adamsin kirjeenvaihtoa, mikä on toisaalta saanut akateemisemmat (lue: kateellisemmat?) historioitsijakollegat pitämään kirjaa sentimentaalisena vuodatuksena Johnin ja hänen ”dearest friendinsä” onnistuneen oloisesta avioliitosta.

Käsitellyksi tulevat Adamsin elämän keskeiset nidoskohdat: epäkiitollinen puolustusasianajana toimiminen Bostonin verilöylystä syytetyille brittisotilaille, toiminta mannermaakongressissa, itsenäisyysjulistus, lähettiläänä toimiminen viimeisiään vetelevän ancien régimen Ranskassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa, varapresidenttiys ja vaikea presidenttikausi. Loppupuolella itseoikeutetusti tilaa saa Adamsin ja Jeffersonin, aikansa kahden suuren vastakkaisen poliittisen ajattelijan, vanhoilla päivillään harrastama kuuluisa keskinäinen kirjeenvaihto. Adams ja Jefferson kuolivat muutaman tunnin sisällä toisistaan 4. päivänä heinäkuuta 1826, joka lisäksi sattui olemaan Yhdysvaltain 50-vuotisitsenäisyyspäivä; täydellinen elokuvaloppu niille, jotka haluavat nähdä maailmassa sallimuksen johdatusta. 90-vuotiaaksi elänyt Adams ehti vielä nähdä poikansa John Quincy Adamsin nousun presidentiksi.

Kirja vie lukijan jouhevasti Yhdysvaltain perustamisvaiheisiin, jotka riippumatta suhteesta nyky-Yhdysvaltoihin ovat monelle inspiroivaa aikaa historiassa. Kaiken ylevän keskellä kirja on myös elävä muistutus 1800-luvun taitteen elämisen ehdoista, jolloin liittovaltion budjetista kymmenesosa meni pelkästään Välimeren piraattien lahjuksiin, ainoa keino pahaa jälkeä tehnyttä isorokkoa vastaan oli niin kutsuttu variolaatio (jota Abigail Adams sovelsi lapsiinsa), ja keltakuume-epidemiat saattoivat katkaista hallinnon toiminnan kuukausiksi. Jälkinostalgisointina aikakausi voidaan kuitenkin nähdä sellaisena, kuin monet amerikkalaiset sen epäilemättä mielellään näkevät: joukko aikansa parhaita aivoja kerääntyi aidosti miettimään hallitusmuotokysymyksiä uusiksi ammentamalla antiikista, kuten länsimaiden edistysaskelissa on usein ollut tapana, ja argumentoimaan kantojensa puolesta ottaen samalla henkilökohtaisen riskin: toisenlaisella sotamenestyksellä koko vallankumous olisi voinut olla pelkkä kuriositeetiksi jäänyt kapinaliike, jonka johto päätti harharetkensä hirressä. Kaiken kaikkiaan uuden mantereen outo tasavaltakokeilu ei toteutunut teleologisena koulukirjaversiona, vaan oli äärimmäisen epävarma ja sotkuinen prosessi, jossa äänestysratkaisut tapahtuivat usein yhden äänen turvin ja yksimielisyyttä oli vähän. Tätä Adamskin korosti vanhoilla päivillään ja varoitteli tekemästä sukupolvestaan minkäänlaisia puolijumalia, mutta opastukset ovat amerikkalaisilta osin tainneet unohtua.

Joku voisi haikailla myöskin maailmaa, jolloin poliittinen prosessi vielä nosti valtaan terävintä mahdollista väkeä; voinee väittää, ettei yksikään Founding Father läpäisisi Yhdysvaltain nykyistä presidenttiseulaa. He olivat toki aikansa miljonäärejä, mutta salamavalojulkisuudessa huonohampainen Washington, ylipainoinen Adams tai julkisia esiintymisiä karttanut ujo Jefferson tuskin kauaa pärjäisivät. Samoin perustuslain laatineen Madisonin kaltaisen hintelän miehenkätkäleen voisi nykyajan TV-vaaleissa ruksia yli saman tien.

Muista uudemmista Yhdysvaltain presidenteistä laadittujen elämänkertojen kategoriaan kuuluvista, poikkeuksellisen onnistuneista tekeleistä esille nostettakoon Ron Chernowin Washington – A Life ja erityisesti Robert A. Caron moniosainen Lyndon B. Johnson -elämäkerta, jonka laatu ja kunnianhimoisuus vievät koko genren uudelle tasolle: Caro on penkonut lävitse Johnsonin 34 miljoonaa dokumenttia käsittävät paperit ja löytänyt paljon sellaista, mikä on aiemmilta tutkijoilta jäänyt huomaamatta (eivätkä löydökset sivumennen sanoen useimmiten mairittele LBJ:tä). Perusteellisessa työssä on kuitenkin varjopuolensa, ja on vain toivottava, että lähes 80-vuotiaana vihdoin Johnsonin presidenttikausiin keskittyvään viidenteen osaan ehtinyt Caro ehtisi saada työnsä päätökseen.

Entä mikä on presidenttielämänkerran tila Suomessa? Vaikuttaa siltä, että koska alan volyymi on pakostikin toisenlainen kuin Yhdysvalloissa, on sitä myös biografian synnytysprosessi. Yleensä meillä aloitteentekijänä on ollut valtio, ja biografiakirjallisuuden kattavuudessa on aukkoja. Täällä oikeasti kirjoittaa osaavien ei yleisön pienuuden vuoksi kannata jalostaa akateemisista ”scholarly biography” -versioista suureen yleisöön vetoavaa kassamagneettia, koska kiinnostuneet voivat ostaa perustutkimuksenkin. Ainoana yrityksenä tulee mieleen Veijo Meren Mannerheim-elämäkerta, mutta muutoin kanssamme ovat sinänsä ansiokkaat Tuomo Polvisen Paasikivi-sarja Valtiomiehen elämäntyö ja tietenkin Juhani Suomen kahdeksanosainen Kekkos-järkäleistö, jonka lukemisesta luulisi saavan kunniakirjan. Kekkosesta on kirjoitettu yli 200 kirjaa kalamieheydestä tunne-elämään, mutta niin yksinkertainen (?) asia kuin koko elämän kattava, yksiniteinen, neutraalista näkökulmasta hyvin kirjoitettu elämäkerta puuttuu. Juhani Suomen 700-sivuinen ihannoiva, sinänsä lukukelpoinen tiivistelmä Lohen sukua alkaa 1930-luvulta ja keskittyy hallitusjuonitteluihin, kun taas Jukka Seppisen Suomen johtaja on valitettavasti opponoimattoman proseminaarityön tasoa. Kaiken kaikkiaan esimerkki kotimaasta alleviivaa sitä, mistä lähdimme liikkeelle: presidenttibiografian tekeminen on vaikea taito, minkä vuoksi sen onnistuneita ilmentymiä, kuten John Adamsia, on miellyttävä lukea.
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti