Tälläkin hetkellä monenlukuisissa keskilännen pikkukaupunkien kellariloukoissa, manhattanilaisessa condossa, Starbucksissa, ja mielikuvituksettoman nostalgikon tapauksessa pariisilaisessa kattohuoneistossa työstyy etsitty, monesti löydetty ja silti kadoksissa oleva kirjallinen hengentuote: Great American Novel, Suuri amerikkalainen romaani, jonka haku muistuttaa toisinaan argentiinalaisten vimmaista uuden Maradonan etsintää. Siis romaania, joka aiheensa, kielensä ja ajankuvauksensa puolesta tavoittaa ajan hengen ja täyttää sitä tilaa, joka kansalliseepoksilla ja Pohjantähti-trilogioilla on kansakuntien itseymmärryksessä.
Mitat
täyttäviä mestariteoksia on ilmestynyt muutamia vuosikymmenessä
ja ilmestynee jatkossakin: amerikkalaisuuden ydintä on haravoitu
niin valaanpyynnin, Mississippi-virran, jatsityttöjen kuin Suuren
lamankin tematiikasta. Yhdysvaltain nykykirjallisuuden toistaiseksi
Nobelittomilla (ja Ruotsin akatemian nuivasta asenteesta
yhdysvaltalaista kirjallisuutta kohtaan päätellen sellaiseksi
jäävillä) kärkinimillä, Rothilla, Pynchonilla, DeLillolla,
Updikella, McCarthylla ja niin edelleen kuuluu luonnollisestikin olla
tuotannossaan yksi tai useampia ehdokkaita epiteetin haltijaksi.
Listaa American
Pastoral,
Gravity's
Rainbow,
Underworld,
Rabbit, Run
ja Blood
Meridian
voi kukin jatkaa mieltymystensä mukaan.
Ilmestyessään
vuonna 1953 tuolloin vielä suhteellisen
tuntemattoman chicagolaisen kynäilijän Saul Bellow'n (1915–2005)
kolmas teos Augie
Marchin kiemurat
(The
Adventures of Augie March)
otettiin välittömästi vastaan tervetulleena tulokkaana suurten
joukkoon ja sille myönnettiin arvostettu National Book Award.
Bellow'ta monet pitävät Yhdysvaltain sodanjälkeisen kirjallisuuden
merkittävimpänä nimenä (Philip Rothin mukaan amerikkalaisen
kirjallisuuden selkärangan muodostaa viisi nimeä: Hawthorne,
Melville, Twain, Faulkner ja Bellow), ja hän onkin määrätyssä
mielessä eräänlainen uuden maailman vastine Thomas Mannille,
kirjailijatyyppi joka on imenyt itseensä koko länsimaisen
sivistyksen ja suoltaa tämän jäljiltä toinen toistaan
ensiluokkaisempia teoksia. Näistä tunnetuin lienee Bellow'n
mestariteoksena pidetty Herzog
(1964), jonka päähenkilö Moses Herzog on Bellow'n tuotannon
arkkityyppi: ongelmainen juutalaisintellekti, jonka vastaus elämän
ongelmiin on kirjoitella lähettämättömäksi jääviä kirjeitä
kuolleille ajattelijoille ja presidentille. Bellow on toisinaan
leimattu jonkinlaiseksi intellektuelleille kirjoittavaksi
älykkökirjailijaksi, eivätkä kaikki saa hänen ideasfääreissä
huitelevista ja kielellisen briljanssin kyllästämistä kirjoistaan
otetta. Toisaalta hänen teoksensa ovat kuitenkin hyvin klassista
traditiota edustavia ja ei-itsetarkoituksellisesti humoristisia,
ilman modernismin tai postmodernismin mukanaan tuomia
verbaalipalapelejä, mutta kriitikoille klassinen tyyli merkitsi
mielikuvituksetonta paluuta 1800-luvulle ja referenssiviljely
älyllisine pohdintoineen pelkkää ”huomatkaa älykkyyteni,
huomaattehan”-leveilyä. Kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia
Bellow'lle kuitenkin satoi, ja esimerkiksi Martin Amisille hän on
”suurin amerikkalainen kirjailija koskaan”, joka on enemmän
”luonnonvoima” kuin kirjailija ja jonka lauseet nyt vain
”yksinkertaisesti painavat enemmän kuin muiden”. ”Kirjalliset
meriitit hakevat vertaistaan” ja ”amerikanjuutalaisen
kirjallisuuden kirkkain johtotähti”, toteaa Helsingin Sanomien
eulogia.
Molemmissa,
Mannissa ja Bellow'ssa on kenties henkilöinä piirteitä, jotka
vaikeuttavat heidän nostamistaan ihannekuvaksi, jos siis sellaista
kirjailijassa 1800-luvun hengessä haluaa etsiä. Suuren humanistin
Mannin kylmänkalskea perhe-elämä, pikkumaisuus ja pukufetissit
sikseen, Buster Keatonia muistuttanut nappisilmä-Bellow oli
kyltymätön naissankari, jonka viiden turbulentin avioliiton erojen
syyt löytyivät aina vastapuolista (jotka päätyivät
karikatyyreina romaanien inhottaviksi ja ohuiksi naishahmoiksi), ja
jonka pojalla oli tilityskirjassaan iskän toimista yhtä sun toista
huomautettavaa. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Bellow'n
ympärillä leijuva jonkinlainen sagacity,
ymmärrys ja siitä kumpuava lyyrinen teksti on parhaimmillaan kuin
jumalten sanelukoneesta litteroitu. Nobelin vuonna 1976 saatuaan
Bellow jossain määrin himmeni ja alkoi tehdä lyhyempiä,
kirjalliselta tasoltaan vaatimattomammiksi jääneitä romaaneja.
30-luvun marxistin ja radikaalin poliittiset kannat liukuivat yhä
konservatiivisempaan suuntaan, ja ulostulot muun muassa Israelista,
kampusaktivismista ja feminismistä aiheuttivat närkästynyttä
porinaa.
Augie
Marchin aloitus on Yhdysvaltain kirjallisuuden kuuluisimpia:
”I
am an American, Chicago born – Chicago, that somber city – and go
at things as I have taught myself, free-style, and will make the
record in my own way: first to knock, first admitted; sometimes an
innocent knock, sometimes a not so innocent. But a man's character is
his fate, says Heraclitus, and in the end there isn't any way to
disguise the nature of the knocks by acoustical work on the door or
gloving the knuckles.”
Avaus
sisältää pähkinänkuoressa belloviaanisen tutkimustehtävän ja
amerikkalaisuuden ydineetoksen: asiat on lupa tehdä free-style, jos
ne toimivat; toimivuuden mittapuuna on tehokkuus, ja tehokkuuden
mittayksikkönä dollari. Jeffersonin tasavallassa ensiksi
koputtavalle avataan, eikä kartanonherralla, tsaarilla,
pikkuvirkamiehellä sen paremmin kuin liittovaltion hallituksella ole
siihen mutisemista. Herakleitos lyödään pöytään heti lukijan
ikään kuin totuttelemiseksi Bellow'n estottomaan
klassikko-namedroppingiin. Koko romaani voidaan nähdä eräänlaisena
rapsodianomaisena antiikin, Rousseaun ja kumppaneiden istutuksena
amerikkalaiseen miljööhön sen todistamiseksi, että jiddišiä
pulppuavien maahanmuuttajaghettojen, lihanpakkaamojen ja raa'an ja
dégoutantin
kapitalismin keskellä voi kuin voikin kypsyä yhtä suuria ajatuksia
kuin Atlantin toisella puolen.
Augie
on omituinen romaanisankari. Hänen eteensä ei työnny haasteita
suoriuduttaviksi, joiden jälkeen hänelle voitaisiin tyytyväisesti
etsiä muutosvektori kohti ymmärtävämpää ihmisyyttä. Augielle
vain yksinkertaisesti tapahtuu asioita, ja hänen oman tahtonsa rooli
hänen niihin ohjautuessaan jää kyseenalaiseksi. Hänen muiden
juoninnoista käsin ohjautuvien seikkailujensa päänäyttämöjä
ovat ensin trokareiden ja muiden yrittelijöiden 20-luku ja sittemmin
pakkoliikkeiseen kekseliäisyyteen ohjaava Suuri lama, ja hän
ajautuu niihin apunaan ja vastustajinaan ”sivukujien
pikku-Machiavellien” henkilökaskadi: odessalainen isoäiti Lausch,
joka tavaran saamiseksi dispensaarista opettaa Augielle
viranomaisille valehtelun alkeet; hyväntahtoinen äiti, jolta Augie
”ei oppinut mitä hän opetti, vaan minkä itse havaitsin”,
amerikkalaista bisnesunelmaa elävä pekkaherlinmäinen isoveli Simon
ja idioottiveli Georgie, vaihtuvat ystävättäret joiden kanssa
ristikkäin vehdatessaan Augie asiansa tietysti sössii,
adoptiohimoinen miljonääri ja aviohimoisia naisia, abortin
tarvitseva Mimi Villars, kiinteistökeinottelija Five Properties sekä
ei-esikuvallinen esikuva Einhorn, jonka sukupuolinälkää
raajarikkoisuus ei ole tyrehdyttänyt ja joka tutustuttaa Augien
bordelliin. Sivuilta vilkuttelee merkillinen, elämänmakuinen
joukkio rajallisessa elämänkamppailussaan jotakin
haluavia
ja tavoittelevia lajitovereita, joille Augie itse on riepoteltava
saalis, koska hän itse hyväntahtoisuudessaan ei osaa haluta mitään.
Augien Bildungsromanin Bildung vie hänet muun muassa varastelemaan
kirjakaupoista, CIO:n ammattiliittonilkiksi, Meksikoon kouluttamaan
kotkaa, Pariisiin ja merionnettomuuteen, josta hän pelastuu lautalle
hullun Basteshaw'n kanssa, joka puolestaan haluaa Augien kanssaan
Kanarialle tekemään tieteellisiä ikävystyneisyyttä torjuvia
protoplasmakokeita. Kuunnellessaan hänen puolimielisiä
vuodatuksiaan Augie on pelon ja kunnioituksen vallassa, koska ”näkee
jälleen merkin, jonka alla on syntynyt”.
Augie
Marchin kiemurat
on 500 sivun möhkäle ilon ja älyn hölkkää, värikkäitä
hahmoja, hämmennystä, juutalaisuutta, Chicagoa, Amerikkaa ja
maailmaa, ja lunastaa helposti oman paikkansa yhtenä suurista
amerikkalaisista romaaneista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti