sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Saul Bellow: Augie Marchin kiemurat




Tälläkin hetkellä monenlukuisissa keskilännen pikkukaupunkien kellariloukoissa, manhattanilaisessa condossa, Starbucksissa, ja mielikuvituksettoman nostalgikon tapauksessa pariisilaisessa kattohuoneistossa työstyy etsitty, monesti löydetty ja silti kadoksissa oleva kirjallinen hengentuote: Great American Novel, Suuri amerikkalainen romaani, jonka haku muistuttaa toisinaan argentiinalaisten vimmaista uuden Maradonan etsintää. Siis romaania, joka aiheensa, kielensä ja ajankuvauksensa puolesta tavoittaa ajan hengen ja täyttää sitä tilaa, joka kansalliseepoksilla ja Pohjantähti-trilogioilla on kansakuntien itseymmärryksessä.

Mitat täyttäviä mestariteoksia on ilmestynyt muutamia vuosikymmenessä ja ilmestynee jatkossakin: amerikkalaisuuden ydintä on haravoitu niin valaanpyynnin, Mississippi-virran, jatsityttöjen kuin Suuren lamankin tematiikasta. Yhdysvaltain nykykirjallisuuden toistaiseksi Nobelittomilla (ja Ruotsin akatemian nuivasta asenteesta yhdysvaltalaista kirjallisuutta kohtaan päätellen sellaiseksi jäävillä) kärkinimillä, Rothilla, Pynchonilla, DeLillolla, Updikella, McCarthylla ja niin edelleen kuuluu luonnollisestikin olla tuotannossaan yksi tai useampia ehdokkaita epiteetin haltijaksi. Listaa American Pastoral, Gravity's Rainbow, Underworld, Rabbit, Run ja Blood Meridian voi kukin jatkaa mieltymystensä mukaan.

Ilmestyessään vuonna 1953 tuolloin vielä suhteellisen tuntemattoman chicagolaisen kynäilijän Saul Bellow'n (1915–2005) kolmas teos Augie Marchin kiemurat (The Adventures of Augie March) otettiin välittömästi vastaan tervetulleena tulokkaana suurten joukkoon ja sille myönnettiin arvostettu National Book Award. Bellow'ta monet pitävät Yhdysvaltain sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä nimenä (Philip Rothin mukaan amerikkalaisen kirjallisuuden selkärangan muodostaa viisi nimeä: Hawthorne, Melville, Twain, Faulkner ja Bellow), ja hän onkin määrätyssä mielessä eräänlainen uuden maailman vastine Thomas Mannille, kirjailijatyyppi joka on imenyt itseensä koko länsimaisen sivistyksen ja suoltaa tämän jäljiltä toinen toistaan ensiluokkaisempia teoksia. Näistä tunnetuin lienee Bellow'n mestariteoksena pidetty Herzog (1964), jonka päähenkilö Moses Herzog on Bellow'n tuotannon arkkityyppi: ongelmainen juutalaisintellekti, jonka vastaus elämän ongelmiin on kirjoitella lähettämättömäksi jääviä kirjeitä kuolleille ajattelijoille ja presidentille. Bellow on toisinaan leimattu jonkinlaiseksi intellektuelleille kirjoittavaksi älykkökirjailijaksi, eivätkä kaikki saa hänen ideasfääreissä huitelevista ja kielellisen briljanssin kyllästämistä kirjoistaan otetta. Toisaalta hänen teoksensa ovat kuitenkin hyvin klassista traditiota edustavia ja ei-itsetarkoituksellisesti humoristisia, ilman modernismin tai postmodernismin mukanaan tuomia verbaalipalapelejä, mutta kriitikoille klassinen tyyli merkitsi mielikuvituksetonta paluuta 1800-luvulle ja referenssiviljely älyllisine pohdintoineen pelkkää ”huomatkaa älykkyyteni, huomaattehan”-leveilyä. Kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia Bellow'lle kuitenkin satoi, ja esimerkiksi Martin Amisille hän on ”suurin amerikkalainen kirjailija koskaan”, joka on enemmän ”luonnonvoima” kuin kirjailija ja jonka lauseet nyt vain ”yksinkertaisesti painavat enemmän kuin muiden”. ”Kirjalliset meriitit hakevat vertaistaan” ja ”amerikanjuutalaisen kirjallisuuden kirkkain johtotähti”, toteaa Helsingin Sanomien eulogia.

Molemmissa, Mannissa ja Bellow'ssa on kenties henkilöinä piirteitä, jotka vaikeuttavat heidän nostamistaan ihannekuvaksi, jos siis sellaista kirjailijassa 1800-luvun hengessä haluaa etsiä. Suuren humanistin Mannin kylmänkalskea perhe-elämä, pikkumaisuus ja pukufetissit sikseen, Buster Keatonia muistuttanut nappisilmä-Bellow oli kyltymätön naissankari, jonka viiden turbulentin avioliiton erojen syyt löytyivät aina vastapuolista (jotka päätyivät karikatyyreina romaanien inhottaviksi ja ohuiksi naishahmoiksi), ja jonka pojalla oli tilityskirjassaan iskän toimista yhtä sun toista huomautettavaa. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Bellow'n ympärillä leijuva jonkinlainen sagacity, ymmärrys ja siitä kumpuava lyyrinen teksti on parhaimmillaan kuin jumalten sanelukoneesta litteroitu. Nobelin vuonna 1976 saatuaan Bellow jossain määrin himmeni ja alkoi tehdä lyhyempiä, kirjalliselta tasoltaan vaatimattomammiksi jääneitä romaaneja. 30-luvun marxistin ja radikaalin poliittiset kannat liukuivat yhä konservatiivisempaan suuntaan, ja ulostulot muun muassa Israelista, kampusaktivismista ja feminismistä aiheuttivat närkästynyttä porinaa. 

Augie Marchin aloitus on Yhdysvaltain kirjallisuuden kuuluisimpia:

I am an American, Chicago born – Chicago, that somber city – and go at things as I have taught myself, free-style, and will make the record in my own way: first to knock, first admitted; sometimes an innocent knock, sometimes a not so innocent. But a man's character is his fate, says Heraclitus, and in the end there isn't any way to disguise the nature of the knocks by acoustical work on the door or gloving the knuckles.

Avaus sisältää pähkinänkuoressa belloviaanisen tutkimustehtävän ja amerikkalaisuuden ydineetoksen: asiat on lupa tehdä free-style, jos ne toimivat; toimivuuden mittapuuna on tehokkuus, ja tehokkuuden mittayksikkönä dollari. Jeffersonin tasavallassa ensiksi koputtavalle avataan, eikä kartanonherralla, tsaarilla, pikkuvirkamiehellä sen paremmin kuin liittovaltion hallituksella ole siihen mutisemista. Herakleitos lyödään pöytään heti lukijan ikään kuin totuttelemiseksi Bellow'n estottomaan klassikko-namedroppingiin. Koko romaani voidaan nähdä eräänlaisena rapsodianomaisena antiikin, Rousseaun ja kumppaneiden istutuksena amerikkalaiseen miljööhön sen todistamiseksi, että jiddišiä pulppuavien maahanmuuttajaghettojen, lihanpakkaamojen ja raa'an ja dégoutantin kapitalismin keskellä voi kuin voikin kypsyä yhtä suuria ajatuksia kuin Atlantin toisella puolen.

Augie on omituinen romaanisankari. Hänen eteensä ei työnny haasteita suoriuduttaviksi, joiden jälkeen hänelle voitaisiin tyytyväisesti etsiä muutosvektori kohti ymmärtävämpää ihmisyyttä. Augielle vain yksinkertaisesti tapahtuu asioita, ja hänen oman tahtonsa rooli hänen niihin ohjautuessaan jää kyseenalaiseksi. Hänen muiden juoninnoista käsin ohjautuvien seikkailujensa päänäyttämöjä ovat ensin trokareiden ja muiden yrittelijöiden 20-luku ja sittemmin pakkoliikkeiseen kekseliäisyyteen ohjaava Suuri lama, ja hän ajautuu niihin apunaan ja vastustajinaan ”sivukujien pikku-Machiavellien” henkilökaskadi: odessalainen isoäiti Lausch, joka tavaran saamiseksi dispensaarista opettaa Augielle viranomaisille valehtelun alkeet; hyväntahtoinen äiti, jolta Augie ”ei oppinut mitä hän opetti, vaan minkä itse havaitsin”, amerikkalaista bisnesunelmaa elävä pekkaherlinmäinen isoveli Simon ja idioottiveli Georgie, vaihtuvat ystävättäret joiden kanssa ristikkäin vehdatessaan Augie asiansa tietysti sössii, adoptiohimoinen miljonääri ja aviohimoisia naisia, abortin tarvitseva Mimi Villars, kiinteistökeinottelija Five Properties sekä ei-esikuvallinen esikuva Einhorn, jonka sukupuolinälkää raajarikkoisuus ei ole tyrehdyttänyt ja joka tutustuttaa Augien bordelliin. Sivuilta vilkuttelee merkillinen, elämänmakuinen joukkio rajallisessa elämänkamppailussaan jotakin haluavia ja tavoittelevia lajitovereita, joille Augie itse on riepoteltava saalis, koska hän itse hyväntahtoisuudessaan ei osaa haluta mitään. Augien Bildungsromanin Bildung vie hänet muun muassa varastelemaan kirjakaupoista, CIO:n ammattiliittonilkiksi, Meksikoon kouluttamaan kotkaa, Pariisiin ja merionnettomuuteen, josta hän pelastuu lautalle hullun Basteshaw'n kanssa, joka puolestaan haluaa Augien kanssaan Kanarialle tekemään tieteellisiä ikävystyneisyyttä torjuvia protoplasmakokeita. Kuunnellessaan hänen puolimielisiä vuodatuksiaan Augie on pelon ja kunnioituksen vallassa, koska ”näkee jälleen merkin, jonka alla on syntynyt”.

Augie Marchin kiemurat on 500 sivun möhkäle ilon ja älyn hölkkää, värikkäitä hahmoja, hämmennystä, juutalaisuutta, Chicagoa, Amerikkaa ja maailmaa, ja lunastaa helposti oman paikkansa yhtenä suurista amerikkalaisista romaaneista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti