sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Stefan Zweig: Shakkitarina


 
 
Tunnetuimpia pelejä käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia ovat Vladimir Nabokovin myös elokuvaksi sovitettu Lužinin puolustus (Zaštšita Lužina, 1930), jossa shakkinero Aleksandr Lužin sekoaa ja alkaa nähdä elämänsä shakkina, sekä go-ottelua kuvaava Kawabata Yasunarin Meijin (ei suomennettu, englanniksi The Master of Go) vuodelta 1951.
 
Vähintäänkin yhtä kuuluisa on itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942) pienoisromaani Shakkitarina (Schachnovelle, 1942). Zweig oli 1920–30-luvuilla erittäin suosittu kirjailija, joka on kuitenkin jäänyt hieman syrjään, kenties selkeän tyylinsä ja "liiallisen" lukukeveytensä vuoksi. Zweig kirjoitti monipuolisesti, romaaneja, näytelmiä, elämäkertoja (muun muassa Balzacista ja Marie Antoinettesta) ja eräs hänen tunnetuimpia teoksiaan on monien mielestä loisteliain Habsburg-Wienin kuvaus, omaelämäkerrallinen Eilispäivän maailma (Die Welt von Gestern, 1942). Zweig oli ennen muuta humanisti, joka juutalaisena pakeni natseja ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Brasiliaan, jossa Petrópolisin kaupungissa maailman menosta sydämistyneenä teki itsemurhan yhdessä vaimonsa kanssa, koska pimeyden hallitsema Eurooppa oli kaikissa suhteissa vorbei.
 
Shakkitarinan tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle, mielenkiintoiseen aikakauteen shakin kulttuurihistoriassa: maailmansotien välisen ajan kuvastoon kuuluvat viikkokausia jatkuneet turnaukset keskieurooppalaisissa kylpyläkaupungeissa ja eksoottisilla kaukomailla, loisteliaat pelisalit ja niissä voimiaan mittelevät suuret shakkipersoonallisuudet sekä Capablancan ja Aljehinin titaanien kohtaaminen Buenos Airesissa 1927, jossa voittamattomana pidetty shakkikone Capablanca hävisi raivoisan intohimoisesti peliin suhtautuneelle hyökkäysnero Aljehinille, joka ei koskaan päästänyt arkkivihollistaan uusintaotteluun. Shakista on kirjoitettu jonkin verran kaunokirjallisuutta, mutta shakin historia on itsessään usein tarua ihmeellisempää: Capablanca kuoli sydänkohtaukseen lempiharrastuksensa äärellä Manhattan Chess Clubilla (erään version mukaan nähtyään pelaajan tekevän huonon siirron), ja Aljehin, jonka shakkifanaattisuus meni niin pitkälle, että hänellä oli mustavalkoinen kissa nimeltä Chess, löydettiin kuolleena maanpaossa portugalilaisesta hotellihuoneestaan kurkussaan kahdeksansenttinen pureskelematon lihapala. Myös vuoden 1972 MM-ottelu Fischer–Spasski keskellä kylmää sotaa ja nuoren Kasparovin nousu kuilun partaalta maailmanmestariksi vuonna 1985 ovat tarinoita, jollaisia oikeastaan vain tosielämä voi uskottavasti synnyttää.
 
Montaa shakkiaiheista proosakirjaa ilman jonkinlaista hulluutta ei liene kirjoitettu, ja tosielämässä esimerkiksi niin 1800-luvun amerikkalainen shakkikomeetta Morphy kuin toinen amerikkalainen legenda Fischerkin sekosivat (kuten myös Steinitz, Rubinstein ja lukuisat muut). Morphy vätysteli päivänsä päämäärättä pitkin New Orleansia keskustellen henkilöiden kanssa, joita muut eivät nähneet, ja Fischer alkoi nähdä joka puolella vaikuttavan juutalaisten salaliiton, jonka pääasiallinen tehtävä on vainota Bobby Fischeriä. On siten enemmän kuin sopivaa, että myös Zweigin shakkitarinassa tietty maanisuus ja järkkynyt mieli ovat keskeisessä asemassa.
 
Shakkitarina on selkeydessään ja hioutuneisuudessaan mitä tyypillisintä Zweigia: shakin maailmanmestarina hallitsee idiot savant Mirko Czentovic, ”harvapuheinen, tylsä, leveäotsainen lapsi” ja ”oppimaton Bileamin aasi” eteläslaavilaisesta kylästä, jonka ainoa kyky on pelata suvereenia shakkia. Maailmanmestari on matkalla Buenos Airesiin laivalla, jolla matkaa myös tarinan kertoja, joka rahakkaan yllytyshullun McConnorin kanssa onnistuu haastamaan maailmanmestarin ottelemaan kanssaan. Kaksikko tietenkin häviää, kunnes toisessa pelissä jostain ilmestyvä muukalainen tohtori B. neuvoo heille keinon päästä tasapeliin. Tohtori B:n hämmästyttävät taidot herättävät kaksikon uteliaisuuden, ja tämä suostuu kertomaan, missä mielipuolisuutta hipovissa poikkeusoloissa hänen hämmästyttävät kykynsä ovat syntyneet: hän on ollut natsien vankina kuukausia, ja ulkoisista ärsykkeistä kokonaan riisuttuna hän on järjissään pysyäkseen pelannut läpi kaikki mestaripelit varastamastaan shakkikirjasta, ja tämän lukemattomia kertoja tehtyään alkanut pelata itseään vastaan, lopputuloksena hermojen pettäminen. Aluksi hän kieltäytyy pelaamasta uudelleen Czentovicia vastaan, mutta suostuu lopulta, ja laivalla käydään harvinaislaatuinen psykologinen shakkikamppailu kahden erilaisen shakkipoikkeavuuden välillä.
 
Kirja sisältää myös seuraavan shakkipelin kuvauksen, joka ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan:
 
Mutta eikö itseänsä jo tee syypääksi loukkaavaan arvonalentamiseen sanomalla shakkia vain peliksi? Eikö se olekin tiede ja taito horjuen näiden kahden kategorian välillä niinkuin Muhametin arkku taivaan ja maan välillä, kaikkien vastakohtaparien ikuinen yhteys: ikivanha ja kuitenkin ikuisesti uusi, mekaaninen suunnittelultaan ja kuitenkin tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu geometrisesti säännölliseen tilaan ja tällöin rajoittamaton kombinaatioissaan, alituisesti kehittyvää ja kuitenkin hedelmätöntä; ajattelemista, joka ei hyödytä mitään, matematiikkaa, jolla ei lasketa mitään, taidetta ilman teoksia, arkkitehtuuria vailla rakennusainetta ja kuitenkin, kuten tiedetään, kestävämpi olemukseltaan ja pysyvämpi olemassaololtaan kuin kaikki kirjat ja teokset; ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja kaikkiin aikoihin ja josta kukaan ei tiedä mikä jumala sen on tuonut maan päälle karkoittamaan ikävyyttä, teroittamaan aisteja ja jännittämään sielua. Missä siinä on alku ja missä loppu? Jokainen lapsi voi oppia sen sen ensimmäiset säännöt, jokainen poropeukalo voi koetella taitojaan sen parissa, ja kuitenkin se kykenee synnyttämään tämän muuttumattoman ahtaan neliön sisäpuolella erityisen mestarien lajin, vertaansa vailla olevan, ihmisiä, joilla on ainoastaan shakkiin suuntautuva lahjakkuus, erikoisneroja, joissa näkemys, kärsivällisyys ja tekniikka ovat vaikuttamassa yhtä tarkasti määrätyssä järjestyksessä kuin matemaatikossa, runoilijassa, muusikossa, ja vain toisin ryhmittyneinä ja yhtyneinä.
 
Vaikka taidetta ilman teoksiaei pidä paikkaansa, ovathan maailmanhistorian tunnettujen pelien siirrot talletettuina kenen tahansa läpikäytäviksi, on Shakkitarina kirja, jonka jokaisen shakinystävän on luettava. Suomennos sisältää koko joukon kummallisuuksia (esimerkiksi lähetti on käännetty ”juoksijaksi” saksan sanan Läufer mukaan), mutta tämä on tilanne aina kun maallikko kääntää shakkiaiheisia tekstejä. Historiallisena pelinä mukana vilahtaa Aljehin-Bogoljubov, Pistyan 1922.
 
Niin, paras shakkiaiheinen kirja ylipäätäänhän on maailmanmestari Mihail Talin omaelämänkerta The Life and Games of Mikhail Tal.
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti