Tunnetuimpia
pelejä käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia ovat Vladimir
Nabokovin myös elokuvaksi sovitettu Lužinin
puolustus (Zaštšita
Lužina,
1930), jossa shakkinero Aleksandr Lužin sekoaa ja alkaa nähdä
elämänsä shakkina, sekä go-ottelua kuvaava Kawabata Yasunarin
Meijin
(ei
suomennettu, englanniksi The
Master of Go)
vuodelta 1951.
Vähintäänkin
yhtä kuuluisa on itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942)
pienoisromaani Shakkitarina
(Schachnovelle,
1942). Zweig oli 1920–30-luvuilla erittäin suosittu kirjailija,
joka on kuitenkin jäänyt hieman syrjään, kenties
selkeän
tyylinsä ja "liiallisen" lukukeveytensä vuoksi.
Zweig kirjoitti monipuolisesti, romaaneja, näytelmiä, elämäkertoja
(muun muassa Balzacista ja Marie Antoinettesta) ja eräs hänen
tunnetuimpia teoksiaan on
monien mielestä loisteliain Habsburg-Wienin kuvaus,
omaelämäkerrallinen Eilispäivän
maailma (Die
Welt von Gestern,
1942). Zweig oli ennen muuta humanisti, joka juutalaisena pakeni
natseja ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Brasiliaan, jossa
Petrópolisin kaupungissa maailman menosta sydämistyneenä
teki
itsemurhan yhdessä vaimonsa kanssa, koska pimeyden hallitsema
Eurooppa oli kaikissa suhteissa vorbei.
Shakkitarinan
tapahtumat
sijoittuvat 30-luvulle, mielenkiintoiseen aikakauteen shakin
kulttuurihistoriassa:
maailmansotien
välisen ajan kuvastoon
kuuluvat viikkokausia jatkuneet turnaukset keskieurooppalaisissa
kylpyläkaupungeissa ja eksoottisilla kaukomailla, loisteliaat
pelisalit ja niissä voimiaan mittelevät suuret
shakkipersoonallisuudet sekä Capablancan ja Aljehinin titaanien
kohtaaminen Buenos Airesissa 1927, jossa voittamattomana pidetty
shakkikone Capablanca hävisi raivoisan intohimoisesti peliin
suhtautuneelle hyökkäysnero Aljehinille, joka ei koskaan päästänyt
arkkivihollistaan
uusintaotteluun.
Shakista on kirjoitettu jonkin verran kaunokirjallisuutta, mutta
shakin historia on itsessään usein tarua ihmeellisempää:
Capablanca kuoli sydänkohtaukseen lempiharrastuksensa äärellä
Manhattan Chess
Clubilla (erään version mukaan nähtyään pelaajan tekevän huonon
siirron), ja Aljehin, jonka shakkifanaattisuus meni niin pitkälle,
että hänellä oli mustavalkoinen kissa nimeltä Chess, löydettiin
kuolleena maanpaossa portugalilaisesta hotellihuoneestaan kurkussaan
kahdeksansenttinen pureskelematon lihapala. Myös vuoden 1972
MM-ottelu Fischer–Spasski keskellä kylmää sotaa ja nuoren
Kasparovin nousu kuilun partaalta maailmanmestariksi vuonna 1985 ovat
tarinoita, jollaisia oikeastaan vain tosielämä voi uskottavasti
synnyttää.
Montaa
shakkiaiheista proosakirjaa ilman jonkinlaista hulluutta ei liene
kirjoitettu, ja tosielämässä esimerkiksi niin 1800-luvun
amerikkalainen shakkikomeetta Morphy kuin toinen amerikkalainen
legenda Fischerkin sekosivat (kuten myös Steinitz, Rubinstein ja
lukuisat muut). Morphy vätysteli päivänsä päämäärättä
pitkin New Orleansia keskustellen henkilöiden kanssa, joita muut
eivät nähneet, ja
Fischer alkoi nähdä joka puolella vaikuttavan juutalaisten
salaliiton, jonka pääasiallinen tehtävä on vainota Bobby
Fischeriä. On siten enemmän kuin sopivaa, että myös Zweigin
shakkitarinassa tietty maanisuus ja järkkynyt mieli
ovat
keskeisessä
asemassa.
Shakkitarina
on
selkeydessään ja hioutuneisuudessaan mitä tyypillisintä Zweigia: shakin
maailmanmestarina hallitsee idiot savant Mirko Czentovic,
”harvapuheinen, tylsä, leveäotsainen lapsi” ja ”oppimaton
Bileamin aasi” eteläslaavilaisesta kylästä, jonka ainoa kyky on
pelata suvereenia shakkia. Maailmanmestari on matkalla Buenos
Airesiin laivalla, jolla matkaa myös tarinan kertoja, joka rahakkaan
yllytyshullun McConnorin kanssa onnistuu haastamaan maailmanmestarin
ottelemaan kanssaan. Kaksikko tietenkin häviää, kunnes toisessa
pelissä jostain ilmestyvä muukalainen tohtori B. neuvoo heille
keinon päästä tasapeliin. Tohtori B:n hämmästyttävät taidot
herättävät kaksikon uteliaisuuden, ja tämä suostuu kertomaan,
missä mielipuolisuutta
hipovissa
poikkeusoloissa hänen hämmästyttävät kykynsä ovat syntyneet:
hän on ollut natsien vankina kuukausia, ja ulkoisista ärsykkeistä
kokonaan riisuttuna hän on järjissään pysyäkseen pelannut läpi
kaikki mestaripelit varastamastaan shakkikirjasta, ja tämän
lukemattomia kertoja tehtyään alkanut pelata itseään vastaan,
lopputuloksena hermojen pettäminen.
Aluksi
hän kieltäytyy pelaamasta uudelleen Czentovicia vastaan, mutta
suostuu lopulta, ja laivalla käydään harvinaislaatuinen
psykologinen shakkikamppailu kahden erilaisen shakkipoikkeavuuden
välillä.
Kirja
sisältää myös seuraavan shakkipelin kuvauksen, joka ansaitsee
tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan:
”Mutta
eikö itseänsä jo tee syypääksi loukkaavaan arvonalentamiseen
sanomalla shakkia vain peliksi? Eikö se olekin tiede ja taito
horjuen näiden kahden kategorian välillä niinkuin Muhametin arkku
taivaan ja maan välillä, kaikkien vastakohtaparien ikuinen yhteys:
ikivanha ja kuitenkin ikuisesti uusi, mekaaninen suunnittelultaan ja
kuitenkin tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu
geometrisesti säännölliseen tilaan ja tällöin rajoittamaton
kombinaatioissaan, alituisesti kehittyvää ja kuitenkin
hedelmätöntä; ajattelemista, joka ei hyödytä mitään,
matematiikkaa, jolla ei lasketa mitään, taidetta ilman teoksia,
arkkitehtuuria vailla rakennusainetta ja kuitenkin, kuten tiedetään,
kestävämpi olemukseltaan ja pysyvämpi olemassaololtaan kuin kaikki
kirjat ja teokset; ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja
kaikkiin aikoihin ja josta kukaan ei tiedä mikä jumala sen on
tuonut maan päälle karkoittamaan ikävyyttä, teroittamaan aisteja
ja jännittämään sielua. Missä siinä on alku ja missä loppu?
Jokainen lapsi voi oppia sen sen ensimmäiset säännöt, jokainen
poropeukalo voi koetella taitojaan sen parissa, ja kuitenkin se
kykenee synnyttämään tämän muuttumattoman ahtaan neliön
sisäpuolella erityisen mestarien lajin, vertaansa vailla olevan,
ihmisiä, joilla on ainoastaan shakkiin suuntautuva lahjakkuus,
erikoisneroja, joissa näkemys, kärsivällisyys ja tekniikka ovat
vaikuttamassa yhtä tarkasti määrätyssä järjestyksessä kuin
matemaatikossa, runoilijassa, muusikossa, ja vain toisin
ryhmittyneinä ja yhtyneinä.”
Vaikka
”taidetta
ilman teoksia” ei
pidä paikkaansa, ovathan maailmanhistorian tunnettujen pelien
siirrot talletettuina kenen tahansa läpikäytäviksi, on
Shakkitarina
kirja,
jonka jokaisen shakinystävän on luettava. Suomennos sisältää
koko joukon kummallisuuksia (esimerkiksi lähetti on käännetty
”juoksijaksi” saksan sanan Läufer mukaan), mutta tämä on
tilanne aina kun maallikko kääntää shakkiaiheisia tekstejä.
Historiallisena pelinä mukana vilahtaa Aljehin-Bogoljubov, Pistyan
1922.
Niin,
paras shakkiaiheinen kirja ylipäätäänhän on maailmanmestari
Mihail Talin omaelämänkerta The
Life and Games of Mikhail Tal.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti