keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


 
Yhdysvaltain etelävaltiot muodostavat maan historiassa väkivallan ja rotusorron täplittämän muistitihentymän, johon liitettäviin mielikuviin lukeutuvat presidenttihautomona toiminut Virginian plantaasiaristokratia, aavemaiset pylväskuistit keinutuoleineen, tyhjäkatseisten orjien selkiin viuhdotut keloidiarvet, Gettysburg puheineen ja tuliristin ympärillä tanssivat repulsiiviset huppupäät, kuten myös lynkkaukset, blues, jazz ja Dave Bartholomew, nuhjuiset kylänraitit, hoodoo, segregaation jatkuminen sata vuotta sen jälkeen kun Lincoln julisti orjat vapaiksi, LBJ, MLK ja Rosa Parks. Plessy v. Ferguson, Brown v. Board of Education. Päivänselvien asioiden ratkominen oikeusasteissa, koska taloudellisten intressien ollessa kysymyksessä kyseiset asiat muuttuvat yllättäen hämäriksi.
 
Deep South on aihepiirinä tuottanut koko joukon väkeviä romaaneja ja myös erityisen kirjallisuuden lajinsa, jota kutsutaan nimellä Southern Gothic. Eteläkirjallisuudessa, joka luonnollisesti tangentoi vahvasti ”suuren amerikkalaisen romaanin” yhä jatkuvan etsinnän teemaa, kaiken aloittaa tietenkin Mark Twainin Huckleberry Finn, josta Ernest Hemingwayn mukaan kaikki myöhempi amerikkalainen kirjallisuus kumpuaa, ja jatkona on vaikkapa sellaisia Nobel-kirjailijoita kuin William Faulkner ja tämän Yoknapatawpha sekä Toni Morrison. Seuraksi Ralph Ellisonin mestarillinen Invisible Man (”the tone of the very strongest sort of creative intelligence” (Saul Bellow), Robert Penn Warrenin All the King's Men, Walker Percyn The Moviegoer, Zora Neale Hurstonin Their Eyes Were Watching God plus oman aikamme edustajana Cormac McCarthyn tuotanto, ja voidaankin siirappisesti todeta, että jälleen kerran suurta taidetta on ammennettu suuresta (kollektiivisesta) tuskasta.

Kun Harper Lee (1926–) 1960-luvun taitteessa vei Atticus-työnimisen käsikirjoituksensa kustantamoon, ennustettiin kyhäelmälle muutaman tuhannen kappaleen myyntiä. Lämminhenkinen kehitysromaani sai nimellä To Kill a Mockingbird (suom. Kuin surmaisi satakielen) kuitenkin valtaisan suosion, sitä myydään edelleenkin satoja tuhansia kappaleita vuosittain ja kirja on säännöllisesti mukana, kun (ainakin anglosaksisissa maissa) listaillaan 1900-luvun merkittävimpiä romaaneja. Kirjalla on siis muukin vetovoima kuin syntyaikaansa sidottu: viisi vuotta aiemminhan muuan Rosa Parks kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle, ja kaksi vuotta myöhemmin oikeusministeri Robert Kennedyn oli määrättävä kansalliskaarti ja jalkaväkeä saattamaan musta James Meredith opiskelemaan Mississippin yliopistoon, jonne angry white mob ei häntä ilman asiaan kuuluvaa riehuntaa ja paria kuolonuhria laskenut.

Kuusivuotias Scout-tyttö ja hänen vanhempi veljensä Jem asuvat Maycomb-nimisessä perieteläisessä pikkukaupungissa eteläisistä osavaltioista southeimmassa, Alabamassa. Heidän isänsä Atticus Finch, jota elokuvaversiossa esittää tietenkin Gregory Peck, on muuttunut käsitteeksi harvinaislaatuisesta mutta tavoiteltavasta ilmiöstä, rehellisestä lakimiehestä, ja Yhdysvalloissa, jossa Rule of Law on välillä ennemminkin Rule of Lawyers, on kyseisenlaiselle hahmolle ymmärrettävää kysyntää. Kirja ja Atticuksen soveltuminen oikisfuksien idoliksi onkin kirvoittanut yhtä paljon artikkeleita ja kommentteja juristien parista kuin litterääreistä piireistä. Atticus suostuu puolustamaan raiskauksesta epäiltyä mustaa Tom Robinsonia ”nigger lover” -leimasta huolimatta, ja yhdysvaltalaisessa lakidraamakehikossa moinen on suurinta kuviteltavissa olevaa sankaruutta; jo maan toinen presidentti John Adams puolusti nuorena lakimiehenä menestyksekkäästi Bostonin verilöylystä syytettyjä brittisotilaita, vaikka vihainen väkijoukko olisi pistänyt heiltä jotain pölkylle saman tien.

Oikeusjuttu on kirjan tarinassa keskeisessä osassa, ja Scoutin kasvu sen myötä ymmärtämään satakielenlauluisen lapsuuden leikkien tapahtuvan umpirasistisessa ja pikkukaupungin kaunaisessa aikuisten todellisuudessa, jossa myös hänen sukupuolelleen on määritelty tietyt reunaehdot. Kaiken tämän keskellä lasten olisi vielä selvitettävä, mikä on miehiään naapurin pelottava kummajainen Boo Radley, jonka lasten silmissä kertautuva mystisyys tuo romaaniin sen goottielementit. Vesikauhuisen koiran ampumiskohtauksen symboliset ulottuvuudet jäävät kunkin lukijan pohdittavaksi.

To Kill a Mockingbird on liian suosittu ollakseen kirjallisuudentutkijoiden lempilapsi, vaikkeivät kriitikot kirjasta yleensä mitään vikaa löydäkään lukuun ottamatta kuusivuotiaan päähenkilön ikäisekseen melkoista observointikykyä. Muutoin kritiikki on enemmän ”jokin tässä ärsyttää” -tyyppistä, joka toki makuasioista kiistellessä on sinänsä täysin validi argumentti. Monet lukijat Leen sujuva kerronta ja helposti käsitettävät moraaliset sanomat lumoavat, minkä vuoksi kirjaa voi suositella useimmille. To Kill a Mockingbird on kuin Vain elämää: jotkut katsojat tuhertavat itkua, toiset eivät vain saa päähänsä, mikä siinä kiusallisen vanhassa Vesa-Patti Loirissa tai ennalta arvattavassa äklöliberaalissa musta mies on tietenkin syytön -juonessa nyt on niin ihmeellistä. (Kirjoittaja tunnustaa pitävänsä ainakin jollain tasolla molemmista silläkin suurella uhalla, että älyllis-kyyniset venkoilijat leimaavat juntiksi, ja Loirihan on nero. Todisteeksi katsokaa Hirttämättömät.)

Pulitzerillakin muistettu teos jäi Harper Leen ainoaksi. Raskaista teemoistaan huolimatta To Kill a Mockingbird on sujuvalukuinen hyvänmielen romaani, ja sellaisten perään olevan kannattaa ehdottomasti se lukulistalleen lisätä. Samalla se avaa erään ikkunan Yhdysvaltain etelään, joka edelleenkin kummittelee häpeätahrana edistystä rummuttavan kansakunnan historiassa, kansakunnan, jonka poliittista rekrytointiprosessia eivät atticusfinchit helposti läpäise.