tag:blogger.com,1999:blog-7281609579175285592024-03-13T01:47:11.566+02:00LES VINGT-QUATREKirjoja on valtavasti, eikä innokkainkaan lukija kykene lukemaan niistä elämänsä aikana edes promillen promillea. Paljoudesta olisi kyettävä valitsemaan.
Les Vingt-Quatre esittelee kaksi lukemisen arvoista kirjaa kuukaudessa: yhden kaunokirjallisen ja yhden tietokirjallisen. Mukana on tunnustettuja klassikoita, nostetta ansaitsevia tuntemattomampia teoksia ja muuten vain mielenkiintoisia tuttavuuksia.Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.comBlogger7125tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-79777917672776196902015-04-01T23:09:00.000+03:002015-04-01T23:09:41.801+03:00Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgip5H5q3j3161CYUn1fIGd4FbZcQJ4aQqXbwb26jFFvFz9pfUiCzTy8fNeEjpE-iI__IHK_TCfLegpkr0a0z35JNXS4FCz_UoZyE5mn2bBx1AbAtDu7jxssuvXhSOct0mmz2Rjte21_pU/s1600/Kuin+surmaisi+satakielen.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgip5H5q3j3161CYUn1fIGd4FbZcQJ4aQqXbwb26jFFvFz9pfUiCzTy8fNeEjpE-iI__IHK_TCfLegpkr0a0z35JNXS4FCz_UoZyE5mn2bBx1AbAtDu7jxssuvXhSOct0mmz2Rjte21_pU/s1600/Kuin+surmaisi+satakielen.jpg" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<span style="color: black;"><span style="font-family: Times New Roman, serif;"><span style="font-size: medium;"><span lang="fi-FI"><div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span> </div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Yhdysvaltain
etelävaltiot muodostavat maan historiassa väkivallan ja rotusorron
täplittämän muistitihentymän, johon liitettäviin mielikuviin
lukeutuvat presidenttihautomona toiminut Virginian
plantaasiaristokratia, aavemaiset pylväskuistit keinutuoleineen,
tyhjäkatseisten orjien selkiin viuhdotut keloidiarvet, Gettysburg
puheineen ja tuliristin ympärillä tanssivat repulsiiviset
huppupäät, kuten myös lynkkaukset, blues, jazz ja Dave
Bartholomew, nuhjuiset kylänraitit, hoodoo, segregaation jatkuminen
sata vuotta sen jälkeen kun Lincoln julisti orjat vapaiksi, LBJ, MLK
ja Rosa Parks. Plessy v. Ferguson, Brown v. Board of Education.
Päivänselvien asioiden ratkominen oikeusasteissa, koska
taloudellisten intressien ollessa kysymyksessä kyseiset asiat
muuttuvat yllättäen hämäriksi.</span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span> </div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Deep
South on aihepiirinä tuottanut koko joukon väkeviä romaaneja ja
myös erityisen kirjallisuuden lajinsa, jota kutsutaan nimellä
Southern Gothic. Eteläkirjallisuudessa, joka luonnollisesti
tangentoi vahvasti ”suuren amerikkalaisen romaanin” yhä jatkuvan
etsinnän teemaa, kaiken aloittaa tietenkin Mark Twainin </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Huckleberry
Finn</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">,
josta Ernest Hemingwayn mukaan kaikki myöhempi amerikkalainen
kirjallisuus kumpuaa, ja jatkona on vaikkapa sellaisia
Nobel-kirjailijoita kuin William Faulkner ja tämän Yoknapatawpha
sekä Toni Morrison. Seuraksi Ralph Ellisonin mestarillinen </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Invisible
Man </i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">(”the
tone of the very strongest sort of creative intelligence” (Saul
Bellow), Robert Penn Warrenin</span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>
All the King's Men</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">,
Walker Percyn </span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>The
Moviegoer</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">,
Zora Neale Hurstonin </span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Their
Eyes Were Watching God</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">
plus oman aikamme edustajana Cormac McCarthyn tuotanto, ja voidaankin
siirappisesti todeta, että jälleen kerran suurta taidetta on
ammennettu suuresta (kollektiivisesta) tuskasta.</span></span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;"></span></span></span></span></span><br />
</div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Kun
Harper Lee (1926–) 1960-luvun taitteessa vei </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Atticus-</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">työnimisen</span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
käsikirjoituksensa kustantamoon, ennustettiin kyhäelmälle muutaman
tuhannen kappaleen myyntiä. Lämminhenkinen kehitysromaani sai
nimellä </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>To
Kill a Mockingbird</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
(suom. </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Kuin
surmaisi satakielen</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">)
kuitenkin valtaisan suosion, sitä myydään edelleenkin satoja
tuhansia kappaleita vuosittain ja kirja on säännöllisesti mukana,
kun (ainakin anglosaksisissa maissa) listaillaan 1900-luvun
merkittävimpiä romaaneja. Kirjalla on siis muukin vetovoima kuin
syntyaikaansa sidottu: viisi vuotta aiemminhan muuan Rosa Parks
kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle, ja kaksi
vuotta myöhemmin oikeusministeri Robert Kennedyn oli määrättävä
kansalliskaarti ja jalkaväkeä saattamaan musta James Meredith
opiskelemaan Mississippin yliopistoon, jonne angry white mob ei häntä
ilman asiaan kuuluvaa riehuntaa ja paria kuolonuhria laskenut.</span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br />
</div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Kuusivuotias
Scout-tyttö ja hänen vanhempi veljensä Jem asuvat
Maycomb-nimisessä perieteläisessä pikkukaupungissa eteläisistä
osavaltioista southeimmassa, Alabamassa. Heidän isänsä Atticus
Finch, jota elokuvaversiossa esittää tietenkin Gregory Peck, on
muuttunut käsitteeksi harvinaislaatuisesta mutta tavoiteltavasta
ilmiöstä, rehellisestä lakimiehestä, ja Yhdysvalloissa, jossa
Rule of Law on välillä ennemminkin Rule of Lawyers, on
kyseisenlaiselle hahmolle ymmärrettävää kysyntää. Kirja ja
Atticuksen soveltuminen oikisfuksien idoliksi onkin kirvoittanut yhtä
paljon artikkeleita ja kommentteja juristien parista kuin
litterääreistä piireistä. Atticus suostuu puolustamaan
raiskauksesta epäiltyä mustaa Tom Robinsonia ”nigger lover”
-leimasta huolimatta, ja yhdysvaltalaisessa lakidraamakehikossa
moinen on suurinta kuviteltavissa olevaa sankaruutta; jo maan toinen
presidentti John Adams puolusti nuorena lakimiehenä
menestyksekkäästi Bostonin verilöylystä syytettyjä
brittisotilaita, vaikka vihainen väkijoukko olisi pistänyt heiltä
jotain pölkylle saman tien.</span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br />
</div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Oikeusjuttu
on kirjan tarinassa keskeisessä osassa, ja Scoutin kasvu sen myötä
ymmärtämään satakielenlauluisen lapsuuden leikkien tapahtuvan
umpirasistisessa ja pikkukaupungin kaunaisessa aikuisten
todellisuudessa, jossa myös hänen sukupuolelleen on määritelty
tietyt reunaehdot. Kaiken tämän keskellä lasten olisi vielä
selvitettävä, mikä on miehiään naapurin pelottava kummajainen
Boo Radley, jonka lasten silmissä kertautuva mystisyys tuo romaaniin
sen goottielementit. Vesikauhuisen koiran ampumiskohtauksen
symboliset ulottuvuudet jäävät kunkin lukijan pohdittavaksi.</span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br />
</div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>To
Kill a Mockingbird</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
on liian suosittu ollakseen kirjallisuudentutkijoiden lempilapsi,
vaikkeivät kriitikot kirjasta yleensä mitään vikaa löydäkään
lukuun ottamatta kuusivuotiaan päähenkilön ikäisekseen melkoista
observointikykyä. Muutoin kritiikki on enemmän ”jokin tässä
ärsyttää” -tyyppistä, joka toki makuasioista kiistellessä on
sinänsä täysin validi argumentti. Monet lukijat Leen sujuva
kerronta ja helposti käsitettävät moraaliset sanomat lumoavat,
minkä vuoksi kirjaa voi suositella useimmille. </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>To
Kill a Mockingbird</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
on kuin </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Vain
elämää</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">:
jotkut katsojat tuhertavat itkua, toiset eivät vain saa päähänsä,
mikä siinä kiusallisen vanhassa Vesa-Patti Loirissa tai ennalta
arvattavassa äklöliberaalissa musta mies on tietenkin syytön
-juonessa nyt on niin ihmeellistä. (Kirjoittaja tunnustaa pitävänsä
ainakin jollain tasolla molemmista silläkin suurella uhalla, että
älyllis-kyyniset venkoilijat leimaavat juntiksi, ja Loirihan on
nero. Todisteeksi katsokaa </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Hirttämättömät</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">.)</span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br />
</div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Pulitzerillakin
muistettu teos jäi Harper Leen ainoaksi. Raskaista teemoistaan
huolimatta </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>To
Kill a Mockingbird</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
on sujuvalukuinen hyvänmielen romaani, ja sellaisten perään olevan
kannattaa ehdottomasti se lukulistalleen lisätä. Samalla se avaa
erään ikkunan Yhdysvaltain etelään, joka edelleenkin kummittelee
häpeätahrana edistystä rummuttavan kansakunnan historiassa,
kansakunnan, jonka poliittista rekrytointiprosessia eivät
atticusfinchit helposti läpäise.</span></span></span></span></div>
<div class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
</div>
</span></span></span></span><br />
<br />Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-35210716050561725782015-03-31T23:00:00.000+03:002015-04-05T00:51:02.590+03:00Pidot Tornissa (+ jatko-osat)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimRMYr5yfY8ffH54CVt7igucDexPhENlDqEpLI-pXmAnh67FtLvfPxeUC_Bl7nJ5jm6s_CptlcUE7t4dexwTfiSY-NSTRgDBvRQyDjLNTXJX5KdjLaQlkxeMyq4D_BhqRF9bb5zVWmwvo/s1600/Pidot+Tornissa.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimRMYr5yfY8ffH54CVt7igucDexPhENlDqEpLI-pXmAnh67FtLvfPxeUC_Bl7nJ5jm6s_CptlcUE7t4dexwTfiSY-NSTRgDBvRQyDjLNTXJX5KdjLaQlkxeMyq4D_BhqRF9bb5zVWmwvo/s1600/Pidot+Tornissa.jpg" height="240" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Mikä
kirja kuvaisi parhaimmin tunnelmia 1930-luvun Suomessa? Haanpään
</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Noitaympyrä</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">,
Waltarin Helsinki-romaanit vai Olavi Paavolaisen </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kolmannen
valtakunnan vieraana</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">?
Tai ehkäpä </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Janne
Kuutio</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">?
Tuon pula-ajan vuosikymmenen, johon liittyviin yleisiin mielikuviin
lukeutuvat yhteiskunnan läpäisevä valkoisuus, Lapuanliike ja IKL,
AKS, ei-vapaaehtoispohjaiset istunnot muurahaispesässä sekä
tietysti suojeluskuntahengessä ahkerasti pelattu pesäpallo, joka
epäilemättä koulutti Suomen nuorison parempaan
käsikranaatinheittoon, mutta samalla resurssien liki rikollisena
väärinkäyttönä viimeistään tuhosi maan toiveet koskaan päästä
jalkapallon arvokisoihin. </span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
</div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Eräs
vahva kandidaatti 30-luvun kuvaksi on keskustelukirja </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pidot
Tornissa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">,
joka ilmestyi 1937 Gummeruksen kustantamana. Hotelli Tornin
kabinettiin oli koottu vakuuttava keskustelijajoukko, johon
(salanimillä) kuuluivat Esko Aaltonen (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Lehtimies</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Martti Haavio (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Dosentti</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Helvi Hämäläinen (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pikku
rouva</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Lauri Hakulinen (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kielimies</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Matti Kurjensaari (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Radikaali</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Kaarlo Marjanen (Kriitikko), Niilo Mäki (Filosofi), Olavi
Paavolainen (Kulttuurimatkailija), Sakari Pälsi (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Suuri
tuntematon</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Jussi Teljo (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pessimisti</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Tatu Vaaskivi (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kirjailija</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Lauri Viljanen (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Esteetikko</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Kustaa Vilkuna (</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kansatieteilijä</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">),
Kivimies itse nimimerkillä </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Konservatiivi
</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">sekä
tuolloisen Cajanderin punamultahallituksen sisäministeri Urho
Kekkonen (</span></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Herra
ministeri</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">).
</span></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Pihvien,
vasikanviillokkien ja kalan, jonka kanssa kulttuuria vihannut
</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kulttuurimatkailija</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
joi punaviiniä, äärellä joukko keskusteli muun muassa
suomalaisesta kansanluonteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta, ja
käydyt kuusi keskustelua kirjoitettiin muistiin pikakirjoituksella.
Lopputuloksen lukeminen tänä päivänä on erittäin antoisa
kokemus, joka korvaamattoman ajankuvan ohella viimeistään avaa
silmät myös sille, miten autuaasti kujalla, kuten nykyään on
tapana sanoa, tulevaisuudenennustajat väkisin ovat jälkipolvien
silmissä, ja kuinka totuuksien ikä on noin 20 vuotta, minkä
keskustelijat itsekin myöntävät.</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Poimintoja:</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Konservatiivi</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">:
”Suomalainen on tavattoman huono defensiivissä, mikä ilmenee
meidän sotahistoriassamme, jos sitä kylmästi katsotaan. (…)
Mutta se, joka yhdistää suomalaiset ja neekerit (…) on se, että
tämä maanmuokkaus on sittenkin pohjaltaan passiivinen hengen
toiminta, eikä aktiivinen – siis heikompi eikä niin väkevä.”</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kielimies:
</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">”Minä
olisin hyvin kiitollinen, jos minulla olisi vaimo, joka olisi
kasvatettu naisellisten periaatteiden mukaan (…) Naisesta voidaan
saada irti paljon enemmän, jos häntä kasvatetaan alleviivaamalla
niitä puolia, joissa hän voi kehittyä. Alas yhteiskoulut! Lucina
Hagmanin olemassaolo on ollut suuri tappio Suomen kulttuurille.”</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Filosofi:</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
”...olisi tarpeellista tarkemmin tietää, missä suhteessa nämä
käyttäytymisen puolet ovat yleensä keskenään, nimenomaan todeta,
miten paljon verbaalisella ja ilme-alalla esiintyvä niukkuus ja
karuus vaarallisesti patouttaa voimia, jotka sitä helpommin pyrkivät
esiin toista ja tuhoisampaa tietä. Mikä on ollut toisaalta esim.
painin ja puukonkäytön suhde motoorisen ilmaisun ja itsetehostuksen
tyydyttäjänä?”</span></span></span></span><br />
<span style="font-family: Georgia;"></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Lehtimies:</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
”Englanti, Ranska ja Saksa ja yleensä eurooppalaiset maat ovat
päässeet pahimmasta rikollisuudenasteesta, ja tämä on johtunut
siitä, että siellä on vuosisatojen kuluessa ollut hirvittävän
paljon sisällisiä sotia, jotka ovat vieneet kansan kuona-aineksen.”</span></span></span></span><br />
<span style="font-family: Georgia;"></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Huomioinarvoista
on, että vaikka 30-luvun Suomea näkee usein maalailtavan
kritiikittömäksi Saksan ihailijaksi, keskustelijoiden suhtautuminen
Hitlerin Saksaan on erittäin kriittistä: maata verrataan Perttulan
tylsämielisten kotiin, ja ”uusi saksalainen kulttuuri merkitsee
kaiken inhimillisen kehityksen taaksepäin menoa ainakin sata
vuotta”. Vielä voimakkaampi kritiikki kohdistuu ajan hengessä
tietenkin Neuvostoliittoon eli ”ryssiin”, joita luonnehditaan
masokistisiksi Raskolnikoveiksi. Lisäksi kulttuurin saralla
keskustelijat moittivat liiallista tukeutumista Ruotsiin ja
Skandinaviaan ja toivovat vaikutteita enemmänkin Englannista ja
Ranskasta, minkä lisäksi kouluissa pitäisi ehdottomasti opettaa
enemmän englantia. Latinan suhteen on eriäviä mielipiteitä: onko
sen opettelu paras mahdollinen loogisen ajattelun kehittäjä, vai
ajaisiko tehostettu äidinkielen opiskelu sittenkin saman asian?
Keskustelijat moittivat Suomea myös liian humanistisesti
orientoituneeksi (!) ja toivovat enemmän erilaista tekniikkaa ja
vipstaakiosaamista. Jotain lienee 75 vuodessa kääntynyt ympäri.</span></span></span></span><br />
</div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Jo
Platonin </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pidoista</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
kumpuavat keskustelukirjat eivät Suomessa suinkaan jääneet tähän,
vaan traditiota on jatkettu aika ajoin. Vuonna 1954 ilmestyi </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Toiset
pidot tornissa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
Kekkosen luottomiehen ja tulevan yleisradion pääjohtajan Eino S.
Revon toimittamana. 1963 ilmestyi puolestaan </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pidot
Aulangolla</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
(toim. Erno Paasilinna), jonka vääränsävyisistä
ulkopolitiikkaosioista presidentti Kekkonen katsoi sillä kertaa
aiheelliseksi ärähtää. Paasilinna toimitti 1972 sarjaan jo
neljännen kirjan </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pidot
Suomessa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">,
ja 2000-luvun alussa kokoonnuttiin 30 vuoden tauon jälkeen, minkä
lopputulos sai ajalleen sopivan nimen </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Bileet
Tornissa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">.
Tähän tuoreimpaan keskustelukokoelmaan ottivat osaa muun muassa
historioitsijoille tuttu Jukka Relander, Rosa Meriläinen,
taloustieteilijä Markus Jäntti sekä Teemu ”loppuikänsä se
kissantappaja” Mäki. Aiheina olivat talouden ylivalta,
ideologisuus, media, taide ja keskustelu, sivistys, kasvatus ja
globalisaatio.</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<a href="https://www.blogger.com/null" name="firstHeading"></a>
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Kirjoista
voidaan sanoa, että ne kuvastavat aikaansa, ja nämä viisi teosta
tekevät sitä vielä enemmän kuin kirjat keskimäärin. Toisaalta
,”</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="en-US"><i>plus
ça change, plus c'est la même chose</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">”:</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
</div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">1954:
</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Herra
Tohtori: </i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">”Toinen,
ehkä vieläkin ärsyttävämpi yksipuolisuus, on norsunluutornissa
elävien huippukulttuurin harjoittajien koomillinen kauhu, kun he
havaitsevat, että on olemassa tappelevia Metsäkukkoja, Rovaniemen
markkinafilmejä ja muuta yhtä hirvittävää- - - siis se että
massat, nämä kansan syvät rivit, kulttuurin kannattajat, että ne
hankkivat itselleen oman tasonsa mukaista taidetta, miksei myös
tiedettä Konsta Pylkkäsen tyyliin.”</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">1963:
</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Sosiaalipoliitikko:”</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">...varsinkin
hum. kandit ja kumppanit, jotka menevät aivan mitättömillä
tiedoilla lävitse, eivät saa lainkaan henkilökohtaista opetusta
koko korkeakouluaikanaan. (…) Koko sakilla ei ole aavistustakaan
siitä mitä on ajattelu. Sivistyksen pohjana on kuitenkin ajattelu
eikä mikään 'omaksuminen'. (...) Jos te näkisitte niin
kauhistuisitte, mitä tenteissä saattaa tapahtua. Yliopiston
sääntöjen nojalla pitää päästää ihminen niin sanotuksi
maisteriksi, vaikka näkee, ettei pitäisi päästää. Mutta koska
hän tietää määrätyt fakkitiedot, niin sen ulkopuolelta hän saa
olla mitä tahansa.”</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">1972:
</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Talouspoliitikko:
</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">”Minä
sanon nyt ne, mitkä Suomessa minusta ovat nyt hyviä asioita. Hapan
ruisleipä, maito, nimenomaan kylmä maito, ja sitten lenkkimakkara.
Näiden lisäksi voisin sanoa: Urho Kaleva Kekkonen. (...) Ei
tarvitse olla kuin kaksi viikkoa ulkomailla, kun rupeaa kaipaamaan
ruisleipää, kylmää maitoa, lenkkimakkaraa ja sitä
ulkopoliittista turvallisuutta, jonka Urho Kaleva Kekkonen on viime
vuosikymmeninä saanut aikaan.”</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Postimestari:
</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">”Eläköön
hän ikuisesti.”</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Kirjailija:
</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">”Siis
ulkonaisesti Suomi on tänä päivänä kuin Amerikka ja henkiseltä
ilmastoltaan kuin Itä-Saksa.”</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">2000:
Jukka Relander: ”No hyvä, jos makuasioista ja
mielipidekysymyksistä ei voida keskustella, mistä me sitten
keskustelemme? Faktoista? Voin luetella täältä bussin 65A
lähtöaikoja Helsingistä, ja joku toinen voi vastata luettelemalla
65A:n lähtöaikoja Oulunkylästä. Ehkä ne argumentit sitten
kohtaavat Sörkassa.” </span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Markus
Jäntti: ”Elitismi on hankala kysymys. On kyseenalaista olla aina
olevinaan, että tietäisi paremmin kuin muut. Sillä asettaa itsensä
naurunalaiseksi. Mutta kaikki, joilla on jotain sanottavaa, ovat
tavallaan elitistejä.”</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">_______</span></span></span></span><br />
<br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Kuten
esimerkit toivottavasti osoittavat, nämä kirjat ovat paitsi
äärimmäisen valaisevia, myös hauskoja. Wärmstens empfohlen.</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<br />
<br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Yrjö
Kivimies (toim.): </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pidot
Tornissa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
(1937)</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Eino
S. Repo (toim.): </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Toiset
pidot Tornissa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
(1954)</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Erno
Paasilinna (toim.): </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Pidot
Aulangolla</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
(1963)</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Erno
Paasilinna (toim.):</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>
Pidot Suomessa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
(1972)</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">Heikki
Valkama (toim.): </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI"><i>Bileet
Tornissa</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><span lang="fi-FI">
(2002)</span></span></span></span></div>
<br />
<br />
<br />Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-67166659414379769192015-03-01T23:45:00.000+02:002015-03-02T00:12:14.299+02:00Stefan Zweig: Shakkitarina
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAQe7_xS1q3QpXwPC18WQ9SpyUkbWMFuq5-9MYZy3QsHP1PtTUNVARYc-6eeOwWb3NtYzCIQa73scs9MuDaypmmRTZhEG-lxWYZoLoWI29Gt-QRypF81maveN3zON0OvKiafJnyhNuH0I/s1600/Shakkitarina.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAQe7_xS1q3QpXwPC18WQ9SpyUkbWMFuq5-9MYZy3QsHP1PtTUNVARYc-6eeOwWb3NtYzCIQa73scs9MuDaypmmRTZhEG-lxWYZoLoWI29Gt-QRypF81maveN3zON0OvKiafJnyhNuH0I/s1600/Shakkitarina.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: 12pt;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: 12pt;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: 12pt;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
</div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Tunnetuimpia
pelejä käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia ovat Vladimir
Nabokovin myös elokuvaksi sovitettu </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Lužinin
puolustus</i></span></span><span style="color: black;"> </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">(</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Zaštšita
Lužina</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">,
1930), jossa shakkinero Aleksandr Lužin sekoaa ja alkaa nähdä
elämänsä shakkina, sekä go-ottelua kuvaava Kawabata Yasunarin
</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Meijin</i></span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">(ei
suomennettu, englanniksi </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>The
Master of Go</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">)
vuodelta 1951.</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Vähintäänkin
yhtä kuuluisa on itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942)
pienoisromaani </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Shakkitarina</i></span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">(</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Schachnovelle</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">,
1942). Zweig oli 1920–30-luvuilla erittäin suosittu kirjailija,
joka on kuitenkin jäänyt hieman syrjään, kenties</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">selkeän
tyylinsä ja "liiallisen" lukukeveytensä vuoksi.
Zweig kirjoitti monipuolisesti, romaaneja, näytelmiä, elämäkertoja
(muun muassa Balzacista ja Marie Antoinettesta) ja eräs hänen
tunnetuimpia teoksiaan</span></span><span style="color: black;"> </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">on
monien mielestä loisteliain Habsburg-Wienin kuvaus,
omaelämäkerrallinen </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Eilispäivän
maailma</i></span></span><span style="color: black;"> </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">(</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Die
Welt von Gestern</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">,
1942). Zweig oli ennen muuta humanisti, joka juutalaisena pakeni
natseja ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Brasiliaan, jossa
Petrópolisin kaupungissa maailman menosta sydämistyneenä</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">teki
itsemurhan yhdessä vaimonsa kanssa, koska pimeyden hallitsema
Eurooppa oli kaikissa suhteissa </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>vorbei</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">.</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Shakkitarinan</i></span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">tapahtumat
sijoittuvat 30-luvulle, mielenkiintoiseen aikakauteen shakin
kulttuurihistoriassa:</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">maailmansotien
välisen ajan</span></span><span style="color: black;"> </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">kuvastoon
kuuluvat viikkokausia jatkuneet turnaukset keskieurooppalaisissa
kylpyläkaupungeissa ja eksoottisilla kaukomailla, loisteliaat
pelisalit ja niissä voimiaan mittelevät suuret
shakkipersoonallisuudet sekä Capablancan ja Aljehinin titaanien
kohtaaminen Buenos Airesissa 1927, jossa voittamattomana pidetty
shakkikone Capablanca hävisi raivoisan intohimoisesti peliin
suhtautuneelle hyökkäysnero Aljehinille, joka ei koskaan päästänyt
arkkivihollistaan</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">uusintaotteluun.
Shakista on kirjoitettu jonkin verran kaunokirjallisuutta, mutta
shakin historia on itsessään usein tarua ihmeellisempää:
Capablanca kuoli sydänkohtaukseen lempiharrastuksensa äärellä
Manhattan</span></span><span style="color: black;"> </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Chess
Clubilla (erään version mukaan nähtyään pelaajan tekevän huonon
siirron), ja Aljehin, jonka shakkifanaattisuus meni niin pitkälle,
että hänellä oli mustavalkoinen kissa nimeltä Chess, löydettiin
kuolleena maanpaossa portugalilaisesta hotellihuoneestaan kurkussaan
kahdeksansenttinen pureskelematon lihapala. Myös vuoden 1972
MM-ottelu Fischer–Spasski keskellä kylmää sotaa ja nuoren
Kasparovin nousu kuilun partaalta maailmanmestariksi vuonna 1985 ovat
tarinoita, jollaisia oikeastaan vain tosielämä voi uskottavasti
synnyttää.</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Montaa
shakkiaiheista proosakirjaa ilman jonkinlaista hulluutta ei liene
kirjoitettu, ja tosielämässä esimerkiksi niin 1800-luvun
amerikkalainen shakkikomeetta Morphy kuin toinen amerikkalainen
legenda Fischerkin sekosivat (kuten myös Steinitz, Rubinstein ja
lukuisat muut). Morphy vätysteli päivänsä päämäärättä
pitkin New Orleansia keskustellen henkilöiden kanssa, joita muut
eivät nähneet,</span></span><span style="color: black;"> </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">ja
Fischer alkoi nähdä joka puolella vaikuttavan juutalaisten
salaliiton, jonka pääasiallinen tehtävä on vainota Bobby
Fischeriä. On siten enemmän kuin sopivaa, että myös Zweigin
shakkitarinassa tietty maanisuus ja järkkynyt mieli</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">ovat</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">keskeisessä
asemassa.</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Shakkitarina</i></span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">on
selkeydessään ja hioutuneisuudessaan mitä tyypillisintä Zweigia: </span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">shakin
maailmanmestarina hallitsee idiot savant Mirko Czentovic,
”harvapuheinen, tylsä, leveäotsainen lapsi” ja ”oppimaton
Bileamin aasi” eteläslaavilaisesta kylästä, jonka ainoa kyky on
pelata suvereenia shakkia. Maailmanmestari on matkalla Buenos
Airesiin laivalla, jolla matkaa myös tarinan kertoja, joka rahakkaan
yllytyshullun McConnorin kanssa onnistuu haastamaan maailmanmestarin
ottelemaan kanssaan. Kaksikko tietenkin häviää, kunnes toisessa
pelissä jostain ilmestyvä muukalainen tohtori B. neuvoo heille
keinon päästä tasapeliin. Tohtori B:n hämmästyttävät taidot
herättävät kaksikon uteliaisuuden, ja tämä suostuu kertomaan,
missä mielipuolisuutta</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">hipovissa
poikkeusoloissa hänen hämmästyttävät kykynsä ovat syntyneet:
hän on ollut natsien vankina kuukausia, ja ulkoisista ärsykkeistä
kokonaan riisuttuna hän on järjissään pysyäkseen pelannut läpi
kaikki mestaripelit varastamastaan shakkikirjasta, ja tämän
lukemattomia kertoja tehtyään alkanut pelata itseään vastaan,
lopputuloksena hermojen pettäminen.</span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Aluksi
hän kieltäytyy pelaamasta uudelleen Czentovicia vastaan, mutta
suostuu lopulta, ja laivalla käydään harvinaislaatuinen
psykologinen shakkikamppailu kahden erilaisen shakkipoikkeavuuden
välillä.</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;">Kirja
sisältää myös seuraavan shakkipelin kuvauksen, joka ansaitsee
tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan:</span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
</div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="color: black;">”</span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Mutta
eikö itseänsä jo tee syypääksi loukkaavaan arvonalentamiseen
sanomalla shakkia vain peliksi? Eikö se olekin tiede ja taito
horjuen näiden kahden kategorian välillä niinkuin Muhametin arkku
taivaan ja maan välillä, kaikkien vastakohtaparien ikuinen yhteys:
ikivanha ja kuitenkin ikuisesti uusi, mekaaninen suunnittelultaan ja
kuitenkin tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu
geometrisesti säännölliseen tilaan ja tällöin rajoittamaton
kombinaatioissaan, alituisesti kehittyvää ja kuitenkin
hedelmätöntä; ajattelemista, joka ei hyödytä mitään,
matematiikkaa, jolla ei lasketa mitään, taidetta ilman teoksia,
arkkitehtuuria vailla rakennusainetta ja kuitenkin, kuten tiedetään,
kestävämpi olemukseltaan ja pysyvämpi olemassaololtaan kuin kaikki
kirjat ja teokset; ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja
kaikkiin aikoihin ja josta kukaan ei tiedä mikä jumala sen on
tuonut maan päälle karkoittamaan ikävyyttä, teroittamaan aisteja
ja jännittämään sielua. Missä siinä on alku ja missä loppu?
Jokainen lapsi voi oppia sen sen ensimmäiset säännöt, jokainen
poropeukalo voi koetella taitojaan sen parissa, ja kuitenkin se
kykenee synnyttämään tämän muuttumattoman ahtaan neliön
sisäpuolella erityisen mestarien lajin, vertaansa vailla olevan,
ihmisiä, joilla on ainoastaan shakkiin suuntautuva lahjakkuus,
erikoisneroja, joissa näkemys, kärsivällisyys ja tekniikka ovat
vaikuttamassa yhtä tarkasti määrätyssä järjestyksessä kuin
matemaatikossa, runoilijassa, muusikossa, ja vain toisin
ryhmittyneinä ja yhtyneinä.</i></span></span><span style="color: black;"><i>”</i></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
</div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Vaikka
</span></span><span style="color: black;">”</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">taidetta
ilman teoksia</span></span><span style="color: black;">” </span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">ei
pidä paikkaansa, ovathan maailmanhistorian tunnettujen pelien
siirrot talletettuina kenen tahansa läpikäytäviksi, on
</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Shakkitarina</i></span></span><span style="color: black;">
</span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">kirja,
jonka jokaisen shakinystävän on luettava. Suomennos sisältää
koko joukon kummallisuuksia (esimerkiksi lähetti on käännetty
”juoksijaksi” saksan sanan Läufer mukaan), mutta tämä on
tilanne aina kun maallikko kääntää shakkiaiheisia tekstejä.
Historiallisena pelinä mukana vilahtaa Aljehin-Bogoljubov, Pistyan
1922.</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Niin,
paras shakkiaiheinen kirja ylipäätäänhän on maailmanmestari
Mihail Talin omaelämänkerta </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>The
Life and Games of Mikhail Tal</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">.
</span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span> </div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
</div>
Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-35108161614717102962015-02-15T23:30:00.000+02:002015-02-16T00:34:14.427+02:00Eric Hobsbawm: On History<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9ErDVk2Gprr4QCscDCmvy2h5tpuFl3GPaXWeAIzovO7AIUz0M0Ae7wBuwfg7JN19meCddV-e4MLaAemy3yrp3QEfi_AtfuHCZET7_HmkDjBNgLtG1SA5gXjGJaz0wP564eqjKCLLWasY/s1600/P2031511.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9ErDVk2Gprr4QCscDCmvy2h5tpuFl3GPaXWeAIzovO7AIUz0M0Ae7wBuwfg7JN19meCddV-e4MLaAemy3yrp3QEfi_AtfuHCZET7_HmkDjBNgLtG1SA5gXjGJaz0wP564eqjKCLLWasY/s1600/P2031511.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Hiljattain
kuollut brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm (1917–2012)
muistetaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä historioitsijoista.
Hobsbawm identifioidaan vahvasti marxilaisen historianäkemyksen
kanssa, ja hän aloittikin kirjallisen tuotantonsa työväenliikettä
koskevilla tutkimuksilla. Parhaimmin Hobsbawmin tuotannosta
muistetaan kuitenkin 1800-lukua käsittelevä trilogia </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>The
Age of Revolution</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">,
</span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>The
Age of Capital</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">
ja </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>The
Age of Empire</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">
sekä trilogian ”lyhyttä 1900-lukua” käsittelevä jatko-osa </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>The
Age of Extremes</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">,
joita jopa konservatiivinen Niall Ferguson on ylistänyt parhaaksi
johdatukseksi modernin ajan historiaan. Näiden lisäksi Hobsbawm on
saanut mainetta ”keksittyjen traditioiden”
esilletuojana.<br /><br />Hobsbawmin teos </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>On
History</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">
(1997) koostuu 30 vuoden ajalta kerätyistä luennoista ja
esitelmistä eri tilaisuuksissa sekä kirja-arvosteluista, ja yhdessä
nämä muodostavat Hobsbawmin ajattelua monesta kulmasta valottavan
historiateoreettisen kokonaisuuden. Yleisluontoisten menneisyyttä ja
sen roolia yhteiskunnassa koskevien pohdintojen ohella kirjoitukset
käsittelevät muun muassa sosiaalihistoriaa, historioitsijoiden ja
ekonomistien suhdetta ja postmoderneja virtauksia.<br /><br />Kuinka
Hobsbawmin toisinaan ristiriitoja herättänyt marxilaisuus näkyy
hänen historiankirjoituksessaan? Hobsbawmille Marx pysyy kommunismin
tappiosta huolimatta mestarina, senseinä ja innoittajana, jonka
materialistisen historianäkemyksen hän katsoo edelleen olevan
hedelmällisin lähtökohta historian ymmärtämiselle, ja jonka
konsepteja myöhemmät tulokkaat ovat vääristäneet ja
vulgarisoineet. Tämän katsannon validiteetti ei ole
maailmanhistorian tapahtumien johdosta muuttunut: jokainen asioista
perillä oleva tietää, että Marx on yhteiskuntafilosofina kaikkea
muuta kuin passé, vaikkei hänen ennustuksiensa pohjalle enää
rakennetakaan yhteiskuntia. Hobsbawm antoi tunnetusti välillä
polemiikkia herättäneitä lausuntoja muun muassa Neuvostoliittoon
ja kommunismiin liittyen: hän on esimerkiksi sanonut haastattelussa,
että 20 miljoonaa uhria ovat hyväksyttäviä, jos kommunistinen
utopia olisi saatu aikaan. Tämä kuulostaa ronskilta, mutta lausunto
on sidottu siihen, että ideologioiden kamppailussa uhreja tuli joka
tapauksessa, joten olisi ollut parempi, jos lopputulema olisi ollut
paras mahdollinen, jollaiseksi hän maailmankommunismin katsoo.
Hobsbawm on selvillä reaalisosialismin rikoksista ja huomioi ne,
mutta hänelle paremman, oikean kommunismin mahdollisuus on yhä
olemassa; useimmat ovat sen vuosien 1989–1991 tapahtumien jälkeen
hylänneet. Oleellista on, että Hobsbawmin historiallisia
kontribuutioita ei voi sivuuttaa kommunismikortilla, vaikka monet
niin haluaisivatkin tehdä. Marxin vaikutusta historiankirjoitukseen
on vaikea kiistää, vaikka Marx kirjoitti hyvin vähän historiaa.
Historioitsijaa ei voida myöskään kieltää kysymästä
yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osin hän äitynee vastaamaankin
niihin, ja Hobsbawm tuo teksteissään usein julki poliittiset
mieltymyksensä. Yhteiskunta koostuu valtaa saaneista
päätöksentekijöistä ja niistä heikommista tai tavallisista
ihmisistä, joita nuo päätökset koskevat, ja psykologinen
etäännyttäminen ja kompartmentalisaatio pitävät nämä kaksi
joukkiota tehokkaasti erillään ja saavat demonisoimaan toisensa;
usein nimitämme näitä ryhmiä myös oikeistoksi ja vasemmistoksi.
Erottelulinja kulkee siinä, kummalla puolen ”hyvät ihmiset”
sijaitsevat: ovatko etevät ja ahkerat (tai sellaisiksi oletetut)
huipulla luonnostaan vai ketkuilun kautta, ja ovatko muut ignoranttia
massaa vai riistettyjä uhreja? Hobsbawm sympatisoi avoimesti ”pientä
ihmistä”: hän muistuttaa esimerkiksi, etteivät opettajat ole
lahjakkaita vaan keskinkertaisia oppilaita varten, ja samoin
yhteiskunta on järjestettävä niin, että keskinkertainen ihminen
voi siinä pärjätä. (Vastakkainen näkemys sille, että
tulevaisuuden työelämässä pärjää vain 20 % väestöstä.)
Silti Marxin nimen tiheähkö esiintyminen voi vuonna 1997
ilmestyneessä, joskin vanhempia tekstejä sisältävässä teoksessa
herättää kysymyksiä sen nykyrelevanssista aikana, jolloin Marxiin
liittyvät konnotaatiot ovat kovin 1970-lukulaisia (ja sehän on
kirosana). Silti Hobsbawmin tekstistä jää varsin viisas
yleisvaikutelma. <br /><br />Hayden Whitea askarruttaneeseen kysymykseen,
miksi historioitsijoita ylipäätään on, Hobsbawm vastaa luvussa
”What Can History Tell Us about Contemporary Society?”. Onko
historialla muuta roolia kuin vaikkapa kirjallisuudentutkimuksella
tai klassisilla kielillä, jotka ovat eittämättä perin juurin
mielenkiintoisia, mutta sinänsä melko hyödyttömiä (mitä
”hyödyn” nyt sitten katsotaankin olevan)? Hobsbawmille avainsana
on </span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>kokemus</i></span></span></span><span style="color: black;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">:
aivan kuten ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia on tehdä arvioita ja
oppia kokemastaan ja tekemistään virheistä, on ihmisyhteisöillä
käytettävissään vuosituhansien kokemukset erilaisista
toimintatavoista. Ihminen kykenee ratkomaan monimutkaisia älyllisiä
ongelmia, mutta ilman kykyä muistaa asioita hän ei tekisi älyllään
paljoakaan. Historia on siten ihmisyhteisön, jonka koko voi olla
mitä vain heimosta kansallisvaltioon ja koko ihmiskuntaan,
kollektiivinen muisti. Staattisessa yhteiskunnassa historia kertoo,
kuinka yhteiskunnan tulisi toimia; menneisyys sisältää
ideaalimallin, jonka jäljittelyssä onnistuminen määrää
yhteiskunnan onnellisuuden. Nykyisin, kun jatkuva edistys on tullut
normiksi ja vaikkapa tietokoneiden kapasiteetti moninkertaistuu parin
vuoden välein, tämä vaikuttaa toivottoman tunkkaiselta
maailmankatsomukselta. Totuttuun ja testattuun turvautuminen on
kuitenkin täysin järkevä strategia yhteisössä, jossa lailliset
ja laittomat rosvojoukkiot, kulkutaudit ja sato-onni synnyttävät
suurta epävarmuutta. Sellaisissa oloissa ei erityisemmin innovoida.
Halua nähdä menneisyydessä jokin sukupolvi sukupolvelta
replikointia edellyttävä tila voi kuitenkin toimia kehityksen
jarruna (järjestyneet uskonnot mainittava tässä), ja
suhteettomasti valtaa saavat ne, joilla on kulloinenkin
agendakontrolli siihen, mitä osaa menneestä tulisi jäljitellä.
Menneisyyden auktoriteetin hallinta on keskeisimpiä valtaresursseja,
koska ikä legitimoi usein tehokkaammin kuin järki. Nationalismista
paljon kirjoittanut Hobsbawm siteeraakin Ernest Renanin sanoja,
joiden mukaan ”keskeinen kansakuntana olemisen osatekijä on
historian väärinymmärtäminen”. Historioitsija voi paljastaa
vallanpitäjien ja myös kansan miellyttämiseksi kehiteltyjä
menneisyyskuvia ja ajopuuteorioita epätosiksi, mutta yleiseen
tietoisuuteen historioitsijoiden näkemykset siirtyvät hitaasti, ja
usein poliitikkojen ja suuren yleisön taholta on luvassa torjuntaa,
vähättelyä ja puhetta poliittisista punaprofessoreista. Tämä ei
ole vain historioitsijan kohtalo, vaan muidenkin tieteentekijöiden:
esimerkiksi ministeriöt (tarvitsee vain ajatella maa- ja
metsätalousministeriötä ja toisaalta ympäristöministeriötä)
tilaavat tutkimuslaitoksilta monenlaisia tutkimuksia mausteeksi ja
sen osoittamiseksi, että päätökset ovat tutkimustietopohjaisia,
vaikka lainsäädäntönä ilmenevä lopputulos yleensä
valmistellaan poliittisten mieltymysten mukaisesti ja tutkimustiedon
vastaisesti. Hobsbawm ottaa esimerkiksi Libanonin, jonka historiaan
tutustuminen olisi välttänyt Yhdysvaltoja tekemästä
sotilasoperaatioissaan monia virheitä. Kun tehdään politiikkaa,
eivät huonot ratkaisut ole aina merkki siitä, että
päätöksentekijät ovat tietämättömiä tosiasioista, vaan heillä
on syynsä olla kuulematta niitä. Erityisintressit ja se, mitä
psykologit kutsuvat nimellä ”groupthink” jyräävät
tutkimustiedon raa’asti aina.</span></span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">Paitsi
että historiallisella perspektiivillä on parhaimmillaan kyky
inokuloida meidät maailmassa paljon liikkuvia typeriä väitteitä
vastaan, saattaisi sen käyttö oikeissa paikoissa ratkaista monia
ongelmia. Yleisesti ottaen ihmisen kyvyt ja äly soveltuvat paremmin
taktisten (lyhyen tähtäimen) ongelmien kuin strategisten
(kokonaisuutta hahmottavan, pitkän tähtäimen) ratkaisemiseen,
mistä ilmastonmuutos ja ympäristön kaikkinainen ylilaiduntaminen
ja pilaantuminen ovat vain eräitä esimerkkejä. On selvää, että
aidosti älykäs laji osaisi ratkoa kyseiset ongelmat pienellä
määrällä yhteistyötä ilman, että tarvitaan jonkinlaista suuren
mittaluokan katastrofia silmien aukaisemiseen. Samoin vuonna 2008
alkaneen finanssikriisin tahdottomina arkkitehteina oli mittaamaton
joukko briljantteja ja huippuälykkäitä yksittäisiä toimijoita,
ja (viiden vuoden aikaperspektiivillä laaditun) teorian mukaan
kaikki oli hyvin. Juuri taloudessa (jonka suhdetta historiaan
Hobsbawm käsittelee kahden esseen verran) aikaperspektiivi olisi
tärkeä: vain hyvin naiivi henkilö voi väittää, ettei 1930-luvun
suuressa lamassa ole enää mitään oleellista vuoden 2008 kriisin
ymmärtämisessä. Konkreettiset ongelmat ovat uudenlaisia, mutta
onko ihminen nyt niin paljon viisaampi, ettei viime kädessä
paljolti psykologiaan pohjautuva talous sisältäisi ainuttakaan
samanlaista mekanismia kuin 80 vuotta sitten?</span></span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">Onko
historia edistynyt? Hobsbawm kuvaa luonnontieteiden valtavaa
kehitystä elinaikanaan ja toteaa, ettei kirjallisuuskritiikki edisty
samalla tavoin: Newton ymmärsi fysiikasta paljon vähemmän kuin
kuka tahansa nykyopiskelija, mutta Roland Barthes ei ole tehnyt
Samuel Johnsonin tekeleitä hyödyttömiksi. Vertailukohtana Hobsbawm
käyttää juoksua, jossa maailmanennätykset kehittyvät jatkuvasti,
ja shakkia, joka hänen mukaansa pysyy jokseenkin samanlaisena (tässä
Hobsbawm on tosin pahasti väärässä, shakki ja vielä pitemmän
muistiinmerkityn historian omaava go-lautapeli ovat kehittyneet
huomattavasti, eikä esimerkiksi 1800-luvun pelaaja ymmärtäisi
nykyshakista mitään). Luonnontieteiden tapaan historiassa kuitenkin
vanhat teokset, kuten vaikkapa Gibbon, muuttuvat tieteen tavoin
tietoarvoltaan olemattomiksi, ja niitä voi enää lukea
historiallisesta ja kirjallisesta mielenkiinnosta itse teosta, ei
siinä esitetyn historiankirjoituksen oikeellisuutta kohtaan.
Hobsbawm toteaa, että historian vaatimat älylliset valmiudet eivät
ole samoja kuin luonnontieteissä tai muissa matemaattisissa
tieteissä. Vanhaan malliin kirjoitettu sakset ja liima -historia ei
vaatinut älyllisesti kummoisia, vaikka parhaimmillaan saattoikin
olla miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Toisaalta tapahtumia
toisensa perään kuvaavan rankelaisen historiankirjoituksen
mahdollisuus antaa välineitä yhteiskunnan ymmärtämiseen oli
mitätön. Annalistien myötä historiantutkimus sen sijaan nousi
Ranskassa älylliseen keskiöön, ja toisaalta monet nykyiset
historianlajit vaativat tekijöiltään monipuolisen
tieteellis-intellektuaalisen välineistön hallintaa. Hobsbawmin
aikana historiassa tapahtunut muutos oli suurta: Arnaldo Momigliano
kuvasi historiankirjoituksen muuttumista vuonna 1954 siten, että
poliittinen ja uskontohistoria olivat vähentyneet merkittävästi ja
kansalliset historiat vaikuttivat vanhanaikaisilta, joskin
sellaisille on aina kysyntänsä. Sosiaalihistoria ja ”sosiaaliset
voimat” selitystekijänä olivat nousseet keskiöön, eivätkä
pelkät ”ideat” enää menneet yhtä helposti läpi
historiallisina selityksinä. Myöskään vuoden 1954 tilanteessa
maailmanhistoria ei yhtä helposti kuin 1800-luvulla näyttäytynyt
jatkuvana edistyksenä. Nykyisin historiantutkimuksen kenttä on niin
pirstaloitunut ja erikoistunut, että 1800-lukulaisesti
maantieteellisten perusteiden mukaan nimetyt professuurit alkavat
joissain tapauksissa tuntua aikansa eläneiltä. (Mitä vaikkapa
”Euroopan historian professorin” vakanssia pitävä henkilö osaa
ja mitä hänen tulisi osata? Tunteeko hän entisen Jugoslavian
ympäristöhistoriaa?)</span></span></span><br />
</div>
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">Kappaleessa
Revival of the Narrative Hobsbawm noteeraa kollegansa havainnon,
ettei suuria ”miksi” -kysymyksiä historiantutkimuksessa enää
(vuonna 1980) näytetä kysyvän. Kiinnostukset ja
historiantutkimuksen muodit kulkevat aalloissa, ja tilanne on
nykyisin hyvin toisenlainen: sellaiset kirjoittajat kuin Samuel
Huntington, harmikseen pelkästä yleensä väärinymmärretystä
historian loppu -teesistä tunnettu Francis Fukuyama ja Jared Diamond
ovat sittemmin julkaisseet juuri suuria kysymyksiä kysyviä kirjoja
koskien sivilisaatioita, poliittisten järjestelmien syntyä ja
”miksi Eurooppa”-kysymystä. Samaa työtä ovat jatkaneet
maailmanhistoriaa yleistasolla lintuperspektiivistä hahmottaneet isä
ja poika McNeill (</span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><i>The
Human Web</i></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">,
2003) ja esimerkiksi Ian Morris (</span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><i>Why
the West Rules – For Now</i></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">,
2010). Isoihin kysymyksiin on siten jälleen palattu, ja esimerkiksi
evoluutioteoria, psykologia ja peliteoria antavat mielenkiintoisia
synteesejä tuottavia yhdistelymahdollisuuksia. Psykologi Steven
Pinker Harvardin yliopistosta väittää teoksessaan </span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;"><i>The
Better Angels of Our Nature</i></span></span><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">
(2011), että väkivallan määrä ihmiskunnan historiassa on
jatkuvasti vähentynyt (1900-lukua muistellessa aluksi yllättävä
väite), ja vyöryttää eri tieteenaloihin tukeutuen liki 800 sivua
perusteluja. Suurten kysymysten äärellä liikkuvat siis muutkin
kuin ”puhtaat” historioitsijat. Hobsbawmille historian keskeisin
kysymys on se, kuinka vuosimiljoonia metsästäjä-keräilijöinä
toimineista otuksista muutaman kymmenen tuhannen vuoden sisällä
tuli ensin maata viljeleviä ja sitten avaruudessa käyviä
nykyihmisiä.</span></span></span><br />
</div>
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">Mikä
on Hobsbawmin kanta postmoderneihin virtauksiin? Marxilaisuutensa
lisäksi Hobsbawm tuo esille jo johdannossa keskeisen
historianfilosofisen premissinsä: hänelle historia on kuin onkin
todellisuutta, ei relativismia. Päämääränä on totuuden etsintä,
ei juureton kikkailu ja sekamelska: Hobsbawmille historia saa
rauhassa olla käytännöllistä ja toimia kuin oikeudenkäynti,
jossa vain positivistisella evidenssillä on arvoa. Jos murhapaikalta
löytyy epäillyn DNA:ta ja murha-ase hänen kotoaan, ei syytöksiin
voi vain vastata, että tuo nyt on vain yksi narratiivi. Hobsbawm
pitää siten historiankirjoitukselle täysin pätevänä
lähtökohtana kekkoslaista maksiimia ”niin on, jos siltä
näyttää”.</span></span></span><br />
</div>
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="color: black;"><span style="font-size: small;">Kuten
Croce totesi, kaikki historia on nykyhetken historiaa, ja
inhimillisenä toimijana historiantutkijalla on houkutus ja
mahdollisuus tulkita asioita oman viiteryhmänsä ja preferenssiensä
kannalta edullisesti. On myös mahdollisuus, että joku ottaa hänen
tulkintansa tosissaan. Merkittävillä historioitsijoilla on aina
jokin suhde valtarakenteisiin, joko säilyttävä ja legitimoiva tai
kyseenalaistava ja keikuttava. Molemmin puolin jakolinjaa voidaan
tuottaa ja on tuotettu korkeatasoista tutkimusta, ja Hobsbawm
sijoittuu mitä ilmeisimmin jälkimmäiseen kategoriaan.
Historioitsijoiden tulisi kuitenkin muistaa, että vaikka heistä
olisi kuinka hohdokasta istua solmuke kaulassa valtaa pitävien
isojen poikien vieressä cocktail-kutsuilla, heillä on
velvollisuuksia niitä kohtaan, joita ei juhliin ole kutsuttu: viime
kädessä historioitsijat tuottavat raaka-aineet ja oopiumiunikot
mytologioille ja propagandalle, jotka pahimmillaan voivat maksaa
astronomisen määrän ihmishenkiä.</span></span></span></div>
<br />
<br />Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-2972069321120220962015-02-01T23:19:00.000+02:002015-02-03T14:36:37.642+02:00Saul Bellow: Augie Marchin kiemurat<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMITWz4ukhxBusg5oyruD8DVWVgaQnXHL3uUkoylIbG0y8HPpPROUiecvrb7GDPHU1QKpFPyzEY6WYGp4UQ1Oy2c09yK1U1K2pS_VVuwh35KHxj4AGkzkdpfQYa891mVE9fqgvqlaf0Lk/s1600/Augie+Marchin+kiemurat.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMITWz4ukhxBusg5oyruD8DVWVgaQnXHL3uUkoylIbG0y8HPpPROUiecvrb7GDPHU1QKpFPyzEY6WYGp4UQ1Oy2c09yK1U1K2pS_VVuwh35KHxj4AGkzkdpfQYa891mVE9fqgvqlaf0Lk/s1600/Augie+Marchin+kiemurat.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br />
<span style="font-family: Georgia;"></span><br />
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Tälläkin
hetkellä monenlukuisissa keskilännen pikkukaupunkien
kellariloukoissa, manhattanilaisessa condossa, Starbucksissa, ja
mielikuvituksettoman nostalgikon tapauksessa pariisilaisessa
kattohuoneistossa työstyy etsitty, monesti löydetty ja silti
kadoksissa oleva kirjallinen hengentuote: </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Great
American Novel, </i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">Suuri
amerikkalainen romaani,</span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>
</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">jonka
haku muistuttaa toisinaan argentiinalaisten vimmaista uuden Maradonan
etsintää. Siis romaania, joka aiheensa, kielensä ja
ajankuvauksensa puolesta tavoittaa ajan hengen ja täyttää sitä
tilaa, joka kansalliseepoksilla ja Pohjantähti-trilogioilla on
kansakuntien itseymmärryksessä.</span></span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;"></span></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">Mitat
täyttäviä mestariteoksia on ilmestynyt muutamia vuosikymmenessä
ja ilmestynee jatkossakin: amerikkalaisuuden ydintä on haravoitu
niin valaanpyynnin, Mississippi-virran, jatsityttöjen kuin Suuren
lamankin tematiikasta. Yhdysvaltain nykykirjallisuuden toistaiseksi
Nobelittomilla (ja Ruotsin akatemian nuivasta asenteesta
yhdysvaltalaista kirjallisuutta kohtaan päätellen sellaiseksi
jäävillä) kärkinimillä, Rothilla, Pynchonilla, DeLillolla,
Updikella, McCarthylla ja niin edelleen kuuluu luonnollisestikin olla
tuotannossaan yksi tai useampia ehdokkaita epiteetin haltijaksi.
Listaa </span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>American
Pastoral,</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">
</span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Gravity's
Rainbow,</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">
</span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Underworld</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">,</span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>
Rabbit, Run</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">
ja </span></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Blood
Meridian</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;">
voi kukin jatkaa mieltymystensä mukaan.</span></span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><span style="font-style: normal;"></span></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Ilmestyessään
vuonna 1953 tuolloin vielä </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">suhteellisen</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
tuntemattoman chicagolaisen kynäilijän Saul Bellow'n (</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">1915–2005</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">)
kolmas teos </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Augie
Marchin kiemurat</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
(</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>The
Adventures of Augie March</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">)
otettiin välittömästi vastaan tervetulleena tulokkaana suurten
joukkoon ja sille myönnettiin arvostettu National Book Award.
Bellow'ta monet pitävät Yhdysvaltain sodanjälkeisen kirjallisuuden
merkittävimpänä nimenä (Philip Rothin mukaan amerikkalaisen
kirjallisuuden selkärangan muodostaa viisi nimeä: Hawthorne,
Melville, Twain, Faulkner ja Bellow), ja hän onkin määrätyssä
mielessä eräänlainen uuden maailman vastine Thomas Mannille,
kirjailijatyyppi joka on imenyt itseensä koko länsimaisen
sivistyksen ja suoltaa tämän jäljiltä toinen toistaan
ensiluokkaisempia teoksia. Näistä tunnetuin lienee Bellow'n
mestariteoksena pidetty </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Herzog</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
(1964), jonka päähenkilö Moses Herzog on Bellow'n tuotannon
arkkityyppi: ongelmainen juutalaisintellekti, jonka vastaus elämän
ongelmiin on kirjoitella lähettämättömäksi jääviä kirjeitä
kuolleille ajattelijoille ja presidentille. Bellow on toisinaan
leimattu jonkinlaiseksi intellektuelleille kirjoittavaksi
älykkökirjailijaksi, eivätkä kaikki saa hänen ideasfääreissä
huitelevista ja kielellisen briljanssin kyllästämistä kirjoistaan
otetta. Toisaalta hänen teoksensa ovat kuitenkin hyvin klassista
traditiota edustavia ja ei-itsetarkoituksellisesti humoristisia,
ilman modernismin tai postmodernismin mukanaan tuomia
verbaalipalapelejä, mutta kriitikoille klassinen tyyli merkitsi
mielikuvituksetonta paluuta 1800-luvulle ja referenssiviljely
älyllisine pohdintoineen pelkkää ”huomatkaa älykkyyteni,
huomaattehan”-leveilyä. Kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia
Bellow'lle kuitenkin satoi, ja esimerkiksi Martin Amisille hän on
”suurin amerikkalainen kirjailija koskaan”, joka on enemmän
”luonnonvoima” kuin kirjailija ja jonka lauseet nyt vain
”yksinkertaisesti painavat enemmän kuin muiden”. ”Kirjalliset
meriitit hakevat vertaistaan” ja ”amerikanjuutalaisen
kirjallisuuden kirkkain johtotähti”, toteaa Helsingin Sanomien
eulogia.</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Molemmissa,
Mannissa ja Bellow'ssa on kenties henkilöinä piirteitä, jotka
vaikeuttavat heidän nostamistaan ihannekuvaksi, jos siis sellaista
kirjailijassa 1800-luvun hengessä haluaa etsiä. Suuren humanistin
Mannin kylmänkalskea perhe-elämä, pikkumaisuus ja pukufetissit
sikseen, Buster Keatonia muistuttanut nappisilmä-Bellow oli
kyltymätön naissankari, jonka viiden turbulentin avioliiton erojen
syyt löytyivät aina vastapuolista (jotka päätyivät
karikatyyreina romaanien inhottaviksi ja ohuiksi naishahmoiksi), ja
jonka pojalla oli tilityskirjassaan iskän toimista yhtä sun toista
huomautettavaa. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Bellow'n
ympärillä leijuva jonkinlainen </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>sagacity</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">,
ymmärrys ja siitä kumpuava lyyrinen teksti on parhaimmillaan kuin
jumalten sanelukoneesta litteroitu. Nobelin vuonna 1976 saatuaan
Bellow jossain määrin himmeni ja alkoi tehdä lyhyempiä,
kirjalliselta tasoltaan vaatimattomammiksi jääneitä romaaneja.
30-luvun marxistin ja radikaalin poliittiset kannat liukuivat yhä
konservatiivisempaan suuntaan, ja ulostulot muun muassa Israelista,
kampusaktivismista ja feminismistä aiheuttivat närkästynyttä
porinaa. </span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Augie
Marchin aloitus on Yhdysvaltain kirjallisuuden kuuluisimpia: </span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="color: black;">”</span><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>I
am an American, Chicago born – Chicago, that somber city – and go
at things as I have taught myself, free-style, and will make the
record in my own way: first to knock, first admitted; sometimes an
innocent knock, sometimes a not so innocent. But a man's character is
his fate, says Heraclitus, and in the end there isn't any way to
disguise the nature of the knocks by acoustical work on the door or
gloving the knuckles.</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">”</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Avaus
sisältää pähkinänkuoressa belloviaanisen tutkimustehtävän ja
amerikkalaisuuden ydineetoksen: asiat on lupa tehdä free-style, jos
ne toimivat; toimivuuden mittapuuna on tehokkuus, ja tehokkuuden
mittayksikkönä dollari. Jeffersonin tasavallassa ensiksi
koputtavalle avataan, eikä kartanonherralla, tsaarilla,
pikkuvirkamiehellä sen paremmin kuin liittovaltion hallituksella ole
siihen mutisemista. Herakleitos lyödään pöytään heti lukijan
ikään kuin totuttelemiseksi Bellow'n estottomaan
klassikko-namedroppingiin. Koko romaani voidaan nähdä eräänlaisena
rapsodianomaisena antiikin, Rousseaun ja kumppaneiden istutuksena
amerikkalaiseen miljööhön sen todistamiseksi, että jiddišiä
pulppuavien maahanmuuttajaghettojen, lihanpakkaamojen ja raa'an ja
</span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>dégoutantin</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
kapitalismin keskellä voi kuin voikin kypsyä yhtä suuria ajatuksia
kuin Atlantin toisella puolen.</span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">Augie
on omituinen romaanisankari. Hänen eteensä ei työnny haasteita
suoriuduttaviksi, joiden jälkeen hänelle voitaisiin tyytyväisesti
etsiä muutosvektori kohti ymmärtävämpää ihmisyyttä. Augielle
vain yksinkertaisesti tapahtuu asioita, ja hänen oman tahtonsa rooli
hänen niihin ohjautuessaan jää kyseenalaiseksi. Hänen muiden
juoninnoista käsin ohjautuvien seikkailujensa päänäyttämöjä
ovat ensin trokareiden ja muiden yrittelijöiden 20-luku ja sittemmin
pakkoliikkeiseen kekseliäisyyteen ohjaava Suuri lama, ja hän
ajautuu niihin apunaan ja vastustajinaan ”sivukujien
pikku-Machiavellien” henkilökaskadi: odessalainen isoäiti Lausch,
joka tavaran saamiseksi dispensaarista opettaa Augielle
viranomaisille valehtelun alkeet; hyväntahtoinen äiti, jolta Augie
”ei oppinut mitä hän opetti, vaan minkä itse havaitsin”,
amerikkalaista bisnesunelmaa elävä pekkaherlinmäinen isoveli Simon
ja idioottiveli Georgie, vaihtuvat ystävättäret joiden kanssa
ristikkäin vehdatessaan Augie asiansa tietysti sössii,
adoptiohimoinen miljonääri ja aviohimoisia naisia, abortin
tarvitseva Mimi Villars, kiinteistökeinottelija Five Properties sekä
ei-esikuvallinen esikuva Einhorn, jonka sukupuolinälkää
raajarikkoisuus ei ole tyrehdyttänyt ja joka tutustuttaa Augien
bordelliin. Sivuilta vilkuttelee merkillinen, elämänmakuinen
joukkio rajallisessa elämänkamppailussaan </span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>jotakin
haluavia</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
ja tavoittelevia lajitovereita, joille Augie itse on riepoteltava
saalis, koska hän itse hyväntahtoisuudessaan ei osaa haluta mitään.
Augien Bildungsromanin Bildung vie hänet muun muassa varastelemaan
kirjakaupoista, CIO:n ammattiliittonilkiksi, Meksikoon kouluttamaan
kotkaa, Pariisiin ja merionnettomuuteen, josta hän pelastuu lautalle
hullun Basteshaw'n kanssa, joka puolestaan haluaa Augien kanssaan
Kanarialle tekemään tieteellisiä ikävystyneisyyttä torjuvia
protoplasmakokeita. Kuunnellessaan hänen puolimielisiä
vuodatuksiaan Augie on pelon ja kunnioituksen vallassa, koska ”näkee
jälleen merkin, jonka alla on syntynyt”. </span></span></span></span></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"></span></span></span></span><br /></div>
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="color: black;"><span lang="fi-FI"><i>Augie
Marchin kiemurat</i></span></span><span style="color: black;"><span lang="fi-FI">
on 500 sivun möhkäle ilon ja älyn hölkkää, värikkäitä
hahmoja, hämmennystä, juutalaisuutta, Chicagoa, Amerikkaa ja
maailmaa, ja lunastaa helposti oman paikkansa yhtenä suurista
amerikkalaisista romaaneista.</span></span></span></span></div>
<br />
<div align="left" class="western" style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; orphans: 0; widows: 0;">
<br /></div>
Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-41678363254380854842015-01-15T22:01:00.000+02:002015-01-16T14:59:33.896+02:00David McCullough: John Adams<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjQCyAA-yoQIvYOqBKjUZwmT2oiI-9XRRS-jaZ7ORCXQbV_jgUogr-g65i8aSsBZjnLVdfUwoTX2qMMfM1AXZiF_8VPW8zxqzEczwM5rjtWjgKs4cM0Pv_uLtVlt_jiiPxe1YMer3u9n4w/s1600/John+Adams.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjQCyAA-yoQIvYOqBKjUZwmT2oiI-9XRRS-jaZ7ORCXQbV_jgUogr-g65i8aSsBZjnLVdfUwoTX2qMMfM1AXZiF_8VPW8zxqzEczwM5rjtWjgKs4cM0Pv_uLtVlt_jiiPxe1YMer3u9n4w/s1600/John+Adams.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<br />
<span style="font-family: Book Antiqua, serif;"><span style="font-size: small;"><span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Presidenttielämänkerran
tekeminen on oma taiteenlajinsa, ja lopputuloksissa on usein tiettyä
tendenssimäisyyttä: joko ne ovat hagiografioita, joissa kuvattava
kohde tekee huolestuttavan vähän virheitä, tai hän on konna,
jolta puuttuu vain angorakissa. Suurella yleisöllä on kuitenkin
tapana olla kiinnostunut vallassa olevien edesottamuksista. Siksi on
luontevaa, että Yhdysvaltain presidenttien, joilla virassa ollessaan
on valtaa enemmän kuin useimmilla, biografiat ovat kestomenestyjiä,
ja niitä tuottuu Yhdysvaltain kirjamarkkinoille tasaiseen tahtiin.</span></span><br />
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Sinisten
ja punaisten osavaltioiden ”yhteistä omaisuutta” olevien
Washingtonin tai Lincolnin toimintaa kritisoivan kynäilijän
kannattaa varautua torjuntareaktioihin, mutta tuntemattomammat ja
lähihistorian presidentit saattavat saada hyvin erilaisen käsittelyn
kirjoittajan orientaatioista riippuen. Clinton näyttäytyy hyvin eri
tavoin riippuen siitä, painotetaanko talousasioita vai
yksityiselämää; Reagan on faneilleen kylmän sodan yksin voittanut
Great Communicator, joka toi aamun Amerikkaan, mutta liberaaleille
vaarallinen lapsimonarkki, jonka todellisuudentajussa oli toivomisen
varaa. Lisäksi arviot presidenttien suoriutumisesta elävät yli
ajan: jopa koko viran viimeistään lokaan ajanut Richard Nixon on
viime aikoina osittain rehabilitoitu. Tricky Dick on jälkimaineeltaan
edelleen sutki jätkä, mutta politiikassa Kiina-avauksineen ja EPA:n
perustamisineen oli ehkä jotain hyvääkin. Tämä on huomattavaa
parannusta vuoden 1973 kyselyyn, jossa kysymykseen ”ketä historian
henkilöä vihaat eniten?” Nixon keräsi eniten kannatusta; eniten
mainintoja keränneiden listalla taakse jäivät lievemmät roistot
kuten Hitler, Mao, Idi Amin, Viiltäjä-Jack ja Saatana.</span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Etevästi
kirjoitettu elämäkerta voi muuttaa koko presidenttiä koskevan
narratiivin. Näin on tehnyt David McCulloughin Pulitzer-palkinnon
voittanut elämäkerta </span><span style="font-size: small;"><i>John
Adams</i></span><span style="font-size: small;">, jonka
pohjalta HBO teki meilläkin nähdyn, varsin suositeltavan 7-osaisen
TV-minisarjan. John Adams, Yhdysvaltain toinen presidentti (r.
1797–1801), on aina jäänyt maansa perustajaisägalleriassa
suurten aikalaistensa varjoon. Turhamaisuuteen taipuvainen Adams
tiedosti tämän itsekin toteamalla happamaan sävyyn, että
vallankumouksesta tultaisiin muistamaan, kuinka Franklinin salama
osui maahan synnyttäen Washingtonin, ja nämä kaksin hoitivat koko
homman. Pulleahkolla Adamsilla ei epäonnekseen ollut jälkipolvien
muisteltavaksi Washingtonin isällistä auktoriteettia eikä
Jeffersonin yleisneroutta, ja hänen mieltymyksensä monarkistisiin
muotoseikkoihin ja yritykset synnyttää niitä uuden
presidentinviran ympärille saivatkin irvileuat kutsumaan häntä
”hänen pyöreydekseen” (”his rotundity”). Lisäksi Adams
koki monen muun presidentin kohtalon: muiden saavutusten rinnalla
varsinaisen presidenttikauden saldo jäi vaisuksi.</span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Viime
aikoina Adamsin keskeistä roolia Yhdysvaltain vallankumouksessa on
kuitenkin alettu nostaa jälleen esiin, ja pääkaupunki Washington
D.C.:hen on suunnitteilla muistomerkki. Myötävaikutuksensa on ollut
suositulla elämäkerralla, jonka tekijä McCullough on saavuttanut
alallaan jokseenkin kaikki kunnianosoitukset ja tehnyt ylistetyn
kirjan myös Harry S. Trumanista. Teosten vastaanotto on ollut
ylistävää: arvioijien mukaan McCullough ”ei kykene kirjoittamaan
huonoa sivua”, ja arvioita täplittävät sellaiset mainesanat kuin
”masterwork”, ”gem”, ”incomparable” ja ”absorbing”.
Myönnettävä on, että McCullough taitaa tärkeimmän eli sujuvan
tarinanpunonnan, jota hän käyttää henkilönä ilmeisen hankalalle
ja koleeriselle Adamsille useimmiten edullisesti. Lisäksi hän on
elämäkertaa tehdessään hyödyntänyt runsaasti Adamsin ja tämän
vaimon, aikansa merkkinaisen Abigail Adamsin kirjeenvaihtoa, mikä on
toisaalta saanut akateemisemmat (lue: kateellisemmat?)
historioitsijakollegat pitämään kirjaa sentimentaalisena
vuodatuksena Johnin ja hänen ”dearest friendinsä” onnistuneen
oloisesta avioliitosta.</span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Käsitellyksi
tulevat Adamsin elämän keskeiset nidoskohdat: epäkiitollinen
puolustusasianajana toimiminen Bostonin verilöylystä syytetyille
brittisotilaille, toiminta mannermaakongressissa,
itsenäisyysjulistus, lähettiläänä toimiminen viimeisiään
vetelevän ancien régimen Ranskassa, Hollannissa ja
Isossa-Britanniassa, varapresidenttiys ja vaikea presidenttikausi.
Loppupuolella itseoikeutetusti tilaa saa Adamsin ja Jeffersonin,
aikansa kahden suuren vastakkaisen poliittisen ajattelijan, vanhoilla
päivillään harrastama kuuluisa keskinäinen kirjeenvaihto. Adams
ja Jefferson kuolivat muutaman tunnin sisällä toisistaan 4. päivänä
heinäkuuta 1826, joka lisäksi sattui olemaan Yhdysvaltain
50-vuotisitsenäisyyspäivä; täydellinen elokuvaloppu niille, jotka
haluavat nähdä maailmassa sallimuksen johdatusta. 90-vuotiaaksi
elänyt Adams ehti vielä nähdä poikansa John Quincy Adamsin nousun
presidentiksi.</span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Kirja
vie lukijan jouhevasti Yhdysvaltain perustamisvaiheisiin, jotka
riippumatta suhteesta nyky-Yhdysvaltoihin ovat monelle inspiroivaa
aikaa historiassa. Kaiken ylevän keskellä kirja on myös elävä
muistutus 1800-luvun taitteen elämisen ehdoista, jolloin
liittovaltion budjetista kymmenesosa meni pelkästään Välimeren
piraattien lahjuksiin, ainoa keino pahaa jälkeä tehnyttä isorokkoa
vastaan oli niin kutsuttu variolaatio (jota Abigail Adams sovelsi
lapsiinsa), ja keltakuume-epidemiat saattoivat katkaista hallinnon
toiminnan kuukausiksi. Jälkinostalgisointina aikakausi voidaan
kuitenkin nähdä sellaisena, kuin monet amerikkalaiset sen
epäilemättä mielellään näkevät: joukko aikansa parhaita aivoja
kerääntyi aidosti miettimään hallitusmuotokysymyksiä uusiksi
ammentamalla antiikista, kuten länsimaiden edistysaskelissa on usein
ollut tapana, ja argumentoimaan kantojensa puolesta ottaen samalla
henkilökohtaisen riskin: toisenlaisella sotamenestyksellä koko
vallankumous olisi voinut olla pelkkä kuriositeetiksi jäänyt
kapinaliike, jonka johto päätti harharetkensä hirressä. Kaiken
kaikkiaan uuden mantereen outo tasavaltakokeilu ei toteutunut
teleologisena koulukirjaversiona, vaan oli äärimmäisen epävarma
ja sotkuinen prosessi, jossa äänestysratkaisut tapahtuivat usein
yhden äänen turvin ja yksimielisyyttä oli vähän. Tätä Adamskin
korosti vanhoilla päivillään ja varoitteli tekemästä
sukupolvestaan minkäänlaisia puolijumalia, mutta opastukset ovat
amerikkalaisilta osin tainneet unohtua.</span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Joku
voisi haikailla myöskin maailmaa, jolloin poliittinen prosessi vielä
nosti valtaan terävintä mahdollista väkeä; voinee väittää,
ettei yksikään Founding Father läpäisisi Yhdysvaltain nykyistä
presidenttiseulaa. He olivat toki aikansa miljonäärejä, mutta
salamavalojulkisuudessa huonohampainen Washington, ylipainoinen Adams
tai julkisia esiintymisiä karttanut ujo Jefferson tuskin kauaa
pärjäisivät. Samoin perustuslain laatineen Madisonin kaltaisen
hintelän miehenkätkäleen voisi nykyajan TV-vaaleissa ruksia yli
saman tien. </span></span>
</div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Muista
uudemmista Yhdysvaltain presidenteistä laadittujen elämänkertojen
kategoriaan kuuluvista, poikkeuksellisen onnistuneista tekeleistä
esille nostettakoon Ron Chernowin </span><span style="font-size: small;"><i>Washington
– A Life</i></span><span style="font-size: small;"> ja
erityisesti Robert A. Caron moniosainen Lyndon B. Johnson
-elämäkerta, jonka laatu ja kunnianhimoisuus vievät koko genren
uudelle tasolle: Caro on penkonut lävitse Johnsonin 34 miljoonaa
dokumenttia käsittävät paperit ja löytänyt paljon sellaista,
mikä on aiemmilta tutkijoilta jäänyt huomaamatta (eivätkä
löydökset sivumennen sanoen useimmiten mairittele LBJ:tä).
Perusteellisessa työssä on kuitenkin varjopuolensa, ja on vain
toivottava, että lähes 80-vuotiaana vihdoin Johnsonin
presidenttikausiin keskittyvään viidenteen osaan ehtinyt Caro
ehtisi saada työnsä päätökseen.</span></span></div>
<br />
<div style="line-height: 150%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Entä
mikä on presidenttielämänkerran tila Suomessa? Vaikuttaa siltä,
että koska alan volyymi on pakostikin toisenlainen kuin
Yhdysvalloissa, on sitä myös biografian synnytysprosessi. Yleensä
meillä aloitteentekijänä on ollut valtio, ja
biografiakirjallisuuden kattavuudessa on aukkoja. Täällä oikeasti
kirjoittaa osaavien ei yleisön pienuuden vuoksi kannata jalostaa
akateemisista ”scholarly biography” -versioista suureen yleisöön
vetoavaa kassamagneettia, koska kiinnostuneet voivat ostaa
perustutkimuksenkin. Ainoana yrityksenä tulee mieleen Veijo Meren
Mannerheim-elämäkerta, mutta muutoin kanssamme ovat sinänsä
ansiokkaat Tuomo Polvisen Paasikivi-sarja </span><span style="font-size: small;"><i>Valtiomiehen
elämäntyö</i></span><span style="font-size: small;"> ja
tietenkin Juhani Suomen kahdeksanosainen Kekkos-järkäleistö, jonka
lukemisesta luulisi saavan kunniakirjan. Kekkosesta on kirjoitettu
yli 200 kirjaa kalamieheydestä tunne-elämään, mutta niin
yksinkertainen (?) asia kuin koko elämän kattava, yksiniteinen,
neutraalista näkökulmasta hyvin kirjoitettu elämäkerta puuttuu.
Juhani Suomen 700-sivuinen ihannoiva, sinänsä lukukelpoinen
tiivistelmä </span><span style="font-size: small;"><i>Lohen
sukua</i></span><span style="font-size: small;"> alkaa
1930-luvulta ja keskittyy hallitusjuonitteluihin, kun taas Jukka
Seppisen </span><span style="font-size: small;"><i>Suomen
johtaja </i></span><span style="font-size: small;">on
valitettavasti opponoimattoman proseminaarityön tasoa. Kaiken
kaikkiaan esimerkki kotimaasta alleviivaa sitä, mistä lähdimme
liikkeelle: presidenttibiografian tekeminen on vaikea taito, minkä
vuoksi sen onnistuneita ilmentymiä, kuten </span><span style="font-size: small;"><i>John
Adamsia</i></span><span style="font-size: small;">, on
miellyttävä lukea.</span></span></div>
</span> </span> </div>
Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-728160957917528559.post-69135314789678324802015-01-01T21:21:00.000+02:002015-01-05T20:26:22.253+02:00Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvptxTgRNCj3zCbsXrEQcbr9N3teOVI3Eu030OcDX-socDCMJYDnJ4jVxTqroLDKCgYl-8dYlFHWARaKiLwutBG2jBBPq7JySWmGY5X5smRpqFiUcW-H2ONaefq331E66ZWzv6csmBNm4/s1600/Kulkijan+pilvilinnat.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvptxTgRNCj3zCbsXrEQcbr9N3teOVI3Eu030OcDX-socDCMJYDnJ4jVxTqroLDKCgYl-8dYlFHWARaKiLwutBG2jBBPq7JySWmGY5X5smRpqFiUcW-H2ONaefq331E66ZWzv6csmBNm4/s1600/Kulkijan+pilvilinnat.JPG" height="320" width="242" /></a></div>
<em></em><br />
<em></em><br />
<em>Vägen till Klockrike (1948)</em><br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"></span></span><br />
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Vuonna
1974 Ruotsin akatemialla oli useita nimekkäitä ehdokkaita Nobelin
kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja spekulaatioissa pyörivät
sellaiset nimet kuin Saul Bellow, Jorge Luis Borges, Graham Greene ja
Vladimir Nabokov. Nimekäs nelikko ja monet muut jäivät kuitenkin
nuolemaan näppejään, sillä Nobel-komitea tyrmistytti kaikki
myöntämällä palkinnon kahdelle ruotsalaiselle, Harry
Martinsonille ja Eyvind Johnsonille, jotka kumpikin sattuivat kaiken
hyvän lisäksi olemaan Ruotsin akatemian jäseniä. Seurauksena oli
kritiikkimyrsky.</span></span></div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Kansainvälisesti
Johnson ja Martinson lienevät kadonneet samaan unohduksen yöhön,
jonne sellaiset laureaatit kuin Paul Heyse tai Carl Spitteler (tai F.
E. Sillanpää, ollaksemme aivan rehellisiä) ovat vajonneet. Tämä
on ehkä vahinkokin, sillä kun ruotsalaisia nobelisteja lukee,
huomaa heistä useimmiten pitävänsä, tai ainakin syntyy tunne,
ettei palkinto ole tullut niin höpöperustein kuin voisi kuvitella.
Pär Lagerkvistin<i> Barabbas</i> on jokseenkin viehättävä pieni
romaani, ja Johnsonin <i>Rantojen tyrskyt</i> kuuluu ehdottomasti
ruotsalaisen kirjallisuuden kaanoniin, jos sellainen halutaan
määritellä.</span></span></div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<a href="https://www.blogger.com/null" name="_GoBack"></a>
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Harry
Martinsonin (1904–1978) tunnetuin teos lienee tieteisrunoelma
<i>Aniara </i>(1956), jossa ydinsodan vuoksi maasta Marsiin matkaava
evakkoalus ajautuu pois aurinkokunnasta. Lapsena orvoksi jäänyt
Martinson kasvoi useissa sijaiskodeissa ja lähti 16-vuotiaana
merille, minkä ohella hän vietti ulkomaiden lisäksi koti-Ruotsissa
elämää, jollaisen viettäjään nykyisin kohdistettaisiin suuri
määrä poliittista huolta ja tulva työvoimapoliittisia
toimenpiteitä. Sairastuttuaan tuberkuloosiin hän joutui asettumaan
aloilleen ja alkoi kirjoittaa runoja ja omaelämänkerrallista
proosaa, johon lukeutuvat muun muassa lapsuudenkuvaus <i>Nässlorna
blomma</i> (1935) sekä kulkurien ja muiden yhteiskunnan
marginaaleihin ajautuneiden elämää sympatisoiva <i>Kulkijan
pilvilinnat</i> (<i>Vägen till Klockrike</i>, 1948; suom. Annamari
Sarajas, 1949).</span></span></div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>Kulkijan
pilvilinnat</i> on kertomus Bollesta, jonka sikarintekijän ammatin
teollistuminen ja koneistuminen vievät, ja jonka vastaus
industrialismin ja kapitalismin luovan tuhon haasteeseen ei ole
uudelleenkouluttautuminen tai työkkärin kurssi, vaan vagabondius.
Kiertely on hänelle pakonomainen tarve ja tapa elää, ja Bolle
vaeltelee kerjäten ja metsä- ja sekatöitä tehden ympäri
1900-luvun vaihteen Ruotsia; alkuperäisteoksen nimessä on kulkurien
keskuudessa myyttinen Klockriken pitäjä, jonne maankiertäjien on
mahdoton päästä kiertävien ratsupoliisien takia.</span></span></div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Maanteillä
vietettyjen vuosien myötä kummituksenkaltaisiksi muuttuneet
kulkurit saavat osakseen tyypillisen rantojen miesten kohtelun. Niin
kauniita kuin metsät, järvet ja purot ovatkin, kulkurin elämää
hallitsee lopulta pelko: <i>”Hän saattoi tulla keittiöön ja
seistä ovensuussa vavisten ja peloissaan kuin kyyristynyt koira ja
silloin toivottomana huomata, että häntä itseään tosiasiassa
pelättiin kuin bengalilaista tiikeriä. Pelko joutua epäillyksi
kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan päällä, missä
väärinkäsitykset olivat väistämättömiä, koska mahdollisuus
asioiden oivaltamiseen oli aina niin rajoitettu, kulki kuin julma ja
arka lanka läpi ammattikulkurin elämän.”</i> Pelko siitä, että
takuulla raiskaamisaltista resupekkaa hysteerisesti pelkääviä
koulutyttöjä tulee vastaan, pelko henkilöpaperien kadottamisesta,
pelko joutumisesta kivenlouhintaan ”Vuoreen”, kulkureiden ja
kerjäläisten pakkotyölaitokseen. Jos taloihin menee kysymään
syötävää, onko vastassa ystävällinen sielu vaiko susikoiran
irti laskeva rähisijä, jumalansanaa sopottava neiti vai syöpäläisiä
pelkäävä moralistikuulustelija? Mikäli armollinen suupala irtoaa,
onko se sianmunuaista vai naurunremakan säestämänä saatu kahden
kenkälankilla sivellyn laudanpalan väliin rutistettu hiirenraato?</span></span></div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Bollelle
tulevat tutuksi enkelit ja pirut, koko kunniattomien ja mielestään
kunniallisten lajitoveriemme kavalkadi: eliniäkseen sänkyyn
tuomittu groteski vesipää ja muut talojen perimmäisiin kammareihin
piilotetut parantumattomasti sairaat, fatalistikulkuri Vägdamm,
parasiittiuttaan häpeävä Axne, ruokakulkuri Puolensapitävä
Porsas sekä maapallon kahdesti kiertänyt globetrotteri Sandemar,
jolla ”on henkisiä kykyjä seitsemän edestä”, joista kuitenkin
”useimmat käyttökelvottomia tässä maailmassa”.
Mahdollisuuksia rakkauteen ei ole taajassa, niitä tarjoaa lähinnä
sukulaismiestensä vetojuhdan osassa käyttämä erämaan yksinäinen
karjapiika, jolle on ”inhimillisten onnettomuuksien arpauurnasta”
annettu liki yhtä kova osa kuin Bollelle itselleen. </span></span>
</div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;"><i>Kulkijan
pilvilinnat</i> on episodinomainen, runollinen, lopussa realismistaan
luopuva, tunnelmaltaan hyvin ”ruotsalainen” ja samalla tavattoman
viisas kirja.</span></span></div>
<br />
<div class="western" style="line-height: 106%; margin-bottom: 0.28cm;">
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: small;">Kesti
lähes neljä vuosikymmentä, ennen kuin Ruotsin akatemia seuraavan
kerran uskalsi myöntää palkinnon oman maan pojalle (runoilija
Tomas Tranströmerille vuonna 2011). Vuoden 1974 kritiikillä oli
toinenkin, valitettavampi seuraus: Martinson, joka oli kaikesta
päättäen sangen herkkä mies, otti palkintoonsa kohdistuneen
teilauksen raskaasti. Hän joutui mielenterveydellisten ongelmien
vuoksi hoidettavaksi Karoliiniseen yliopistosairaalaan, jossa hän
helmikuussa 1978 teki itsemurhan viiltämällä vatsansa auki
saksilla.</span></span></div>
</div>
<br />
<span style="font-family: Georgia, serif;"><span style="font-size: medium;"></span></span><br />Anonymoushttp://www.blogger.com/profile/15170512416184075132noreply@blogger.com0