Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

 

Yhdysvaltain etelävaltiot muodostavat maan historiassa väkivallan ja rotusorron täplittämän muistitihentymän, johon liitettäviin mielikuviin lukeutuvat presidenttihautomona toiminut Virginian plantaasiaristokratia, aavemaiset pylväskuistit keinutuoleineen, tyhjäkatseisten orjien selkiin viuhdotut keloidiarvet, Gettysburg puheineen ja tuliristin ympärillä tanssivat repulsiiviset huppupäät, kuten myös lynkkaukset, blues, jazz ja Dave Bartholomew, nuhjuiset kylänraitit, hoodoo, segregaation jatkuminen sata vuotta sen jälkeen kun Lincoln julisti orjat vapaiksi, LBJ, MLK ja Rosa Parks. Plessy v. Ferguson, Brown v. Board of Education. Päivänselvien asioiden ratkominen oikeusasteissa, koska taloudellisten intressien ollessa kysymyksessä kyseiset asiat muuttuvat yllättäen hämäriksi.

 

Deep South on aihepiirinä tuottanut koko joukon väkeviä romaaneja ja myös erityisen kirjallisuuden lajinsa, jota kutsutaan nimellä Southern Gothic. Eteläkirjallisuudessa, joka luonnollisesti tangentoi vahvasti ”suuren amerikkalaisen romaanin” yhä jatkuvan etsinnän teemaa, kaiken aloittaa tietenkin Mark Twainin Huckleberry Finn, josta Ernest Hemingwayn mukaan kaikki myöhempi amerikkalainen kirjallisuus kumpuaa, ja jatkona on vaikkapa sellaisia Nobel-kirjailijoita kuin William Faulkner ja tämän Yoknapatawpha sekä Toni Morrison. Seuraksi Ralph Ellisonin mestarillinen Invisible Man (”the tone of the very strongest sort of creative intelligence” (Saul Bellow), Robert Penn Warrenin All the King's Men, Walker Percyn The Moviegoer, Zora Neale Hurstonin Their Eyes Were Watching God plus oman aikamme edustajana Cormac McCarthyn tuotanto, ja voidaankin siirappisesti todeta, että jälleen kerran suurta taidetta on ammennettu suuresta (kollektiivisesta) tuskasta.

Kun Harper Lee (1926–) 1960-luvun taitteessa vei Atticus-työnimisen käsikirjoituksensa kustantamoon, ennustettiin kyhäelmälle muutaman tuhannen kappaleen myyntiä. Lämminhenkinen kehitysromaani sai nimellä To Kill a Mockingbird (suom. Kuin surmaisi satakielen) kuitenkin valtaisan suosion, sitä myydään edelleenkin satoja tuhansia kappaleita vuosittain ja kirja on säännöllisesti mukana, kun (ainakin anglosaksisissa maissa) listaillaan 1900-luvun merkittävimpiä romaaneja. Kirjalla on siis muukin vetovoima kuin syntyaikaansa sidottu: viisi vuotta aiemminhan muuan Rosa Parks kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle, ja kaksi vuotta myöhemmin oikeusministeri Robert Kennedyn oli määrättävä kansalliskaarti ja jalkaväkeä saattamaan musta James Meredith opiskelemaan Mississippin yliopistoon, jonne angry white mob ei häntä ilman asiaan kuuluvaa riehuntaa ja paria kuolonuhria laskenut.

Kuusivuotias Scout-tyttö ja hänen vanhempi veljensä Jem asuvat Maycomb-nimisessä perieteläisessä pikkukaupungissa eteläisistä osavaltioista southeimmassa, Alabamassa. Heidän isänsä Atticus Finch, jota elokuvaversiossa esittää tietenkin Gregory Peck, on muuttunut käsitteeksi harvinaislaatuisesta mutta tavoiteltavasta ilmiöstä, rehellisestä lakimiehestä, ja Yhdysvalloissa, jossa Rule of Law on välillä ennemminkin Rule of Lawyers, on kyseisenlaiselle hahmolle ymmärrettävää kysyntää. Kirja ja Atticuksen soveltuminen oikisfuksien idoliksi onkin kirvoittanut yhtä paljon artikkeleita ja kommentteja juristien parista kuin litterääreistä piireistä. Atticus suostuu puolustamaan raiskauksesta epäiltyä mustaa Tom Robinsonia ”nigger lover” -leimasta huolimatta, ja yhdysvaltalaisessa lakidraamakehikossa moinen on suurinta kuviteltavissa olevaa sankaruutta; jo maan toinen presidentti John Adams puolusti nuorena lakimiehenä menestyksekkäästi Bostonin verilöylystä syytettyjä brittisotilaita, vaikka vihainen väkijoukko olisi pistänyt heiltä jotain pölkylle saman tien.

Oikeusjuttu on kirjan tarinassa keskeisessä osassa, ja Scoutin kasvu sen myötä ymmärtämään satakielenlauluisen lapsuuden leikkien tapahtuvan umpirasistisessa ja pikkukaupungin kaunaisessa aikuisten todellisuudessa, jossa myös hänen sukupuolelleen on määritelty tietyt reunaehdot. Kaiken tämän keskellä lasten olisi vielä selvitettävä, mikä on miehiään naapurin pelottava kummajainen Boo Radley, jonka lasten silmissä kertautuva mystisyys tuo romaaniin sen goottielementit. Vesikauhuisen koiran ampumiskohtauksen symboliset ulottuvuudet jäävät kunkin lukijan pohdittavaksi.

To Kill a Mockingbird on liian suosittu ollakseen kirjallisuudentutkijoiden lempilapsi, vaikkeivät kriitikot kirjasta yleensä mitään vikaa löydäkään lukuun ottamatta kuusivuotiaan päähenkilön ikäisekseen melkoista observointikykyä. Muutoin kritiikki on enemmän ”jokin tässä ärsyttää” -tyyppistä, joka toki makuasioista kiistellessä on sinänsä täysin validi argumentti. Monet lukijat Leen sujuva kerronta ja helposti käsitettävät moraaliset sanomat lumoavat, minkä vuoksi kirjaa voi suositella useimmille. To Kill a Mockingbird on kuin Vain elämää: jotkut katsojat tuhertavat itkua, toiset eivät vain saa päähänsä, mikä siinä kiusallisen vanhassa Vesa-Patti Loirissa tai ennalta arvattavassa äklöliberaalissa musta mies on tietenkin syytön -juonessa nyt on niin ihmeellistä. (Kirjoittaja tunnustaa pitävänsä ainakin jollain tasolla molemmista silläkin suurella uhalla, että älyllis-kyyniset venkoilijat leimaavat juntiksi, ja Loirihan on nero. Todisteeksi katsokaa Hirttämättömät.)

Pulitzerillakin muistettu teos jäi Harper Leen ainoaksi. Raskaista teemoistaan huolimatta To Kill a Mockingbird on sujuvalukuinen hyvänmielen romaani, ja sellaisten perään olevan kannattaa ehdottomasti se lukulistalleen lisätä. Samalla se avaa erään ikkunan Yhdysvaltain etelään, joka edelleenkin kummittelee häpeätahrana edistystä rummuttavan kansakunnan historiassa, kansakunnan, jonka poliittista rekrytointiprosessia eivät atticusfinchit helposti läpäise.

Pidot Tornissa (+ jatko-osat)

Mikä kirja kuvaisi parhaimmin tunnelmia 1930-luvun Suomessa? Haanpään Noitaympyrä, Waltarin Helsinki-romaanit vai Olavi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana? Tai ehkäpä Janne Kuutio? Tuon pula-ajan vuosikymmenen, johon liittyviin yleisiin mielikuviin lukeutuvat yhteiskunnan läpäisevä valkoisuus, Lapuanliike ja IKL, AKS, ei-vapaaehtoispohjaiset istunnot muurahaispesässä sekä tietysti suojeluskuntahengessä ahkerasti pelattu pesäpallo, joka epäilemättä koulutti Suomen nuorison parempaan käsikranaatinheittoon, mutta samalla resurssien liki rikollisena väärinkäyttönä viimeistään tuhosi maan toiveet koskaan päästä jalkapallon arvokisoihin.

 

Eräs vahva kandidaatti 30-luvun kuvaksi on keskustelukirja Pidot Tornissa, joka ilmestyi 1937 Gummeruksen kustantamana. Hotelli Tornin kabinettiin oli koottu vakuuttava keskustelijajoukko, johon (salanimillä) kuuluivat Esko Aaltonen (Lehtimies), Martti Haavio (Dosentti), Helvi Hämäläinen (Pikku rouva), Lauri Hakulinen (Kielimies), Matti Kurjensaari (Radikaali), Kaarlo Marjanen (Kriitikko), Niilo Mäki (Filosofi), Olavi Paavolainen (Kulttuurimatkailija), Sakari Pälsi (Suuri tuntematon), Jussi Teljo (Pessimisti), Tatu Vaaskivi (Kirjailija), Lauri Viljanen (Esteetikko), Kustaa Vilkuna (Kansatieteilijä), Kivimies itse nimimerkillä Konservatiivi sekä tuolloisen Cajanderin punamultahallituksen sisäministeri Urho Kekkonen (Herra ministeri). Pihvien, vasikanviillokkien ja kalan, jonka kanssa kulttuuria vihannut Kulttuurimatkailija joi punaviiniä, äärellä joukko keskusteli muun muassa suomalaisesta kansanluonteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta, ja käydyt kuusi keskustelua kirjoitettiin muistiin pikakirjoituksella. Lopputuloksen lukeminen tänä päivänä on erittäin antoisa kokemus, joka korvaamattoman ajankuvan ohella viimeistään avaa silmät myös sille, miten autuaasti kujalla, kuten nykyään on tapana sanoa, tulevaisuudenennustajat väkisin ovat jälkipolvien silmissä, ja kuinka totuuksien ikä on noin 20 vuotta, minkä keskustelijat itsekin myöntävät.

Poimintoja:

Konservatiivi: ”Suomalainen on tavattoman huono defensiivissä, mikä ilmenee meidän sotahistoriassamme, jos sitä kylmästi katsotaan. (…) Mutta se, joka yhdistää suomalaiset ja neekerit (…) on se, että tämä maanmuokkaus on sittenkin pohjaltaan passiivinen hengen toiminta, eikä aktiivinen – siis heikompi eikä niin väkevä.”

Kielimies: ”Minä olisin hyvin kiitollinen, jos minulla olisi vaimo, joka olisi kasvatettu naisellisten periaatteiden mukaan (…) Naisesta voidaan saada irti paljon enemmän, jos häntä kasvatetaan alleviivaamalla niitä puolia, joissa hän voi kehittyä. Alas yhteiskoulut! Lucina Hagmanin olemassaolo on ollut suuri tappio Suomen kulttuurille.”

Filosofi: ”...olisi tarpeellista tarkemmin tietää, missä suhteessa nämä käyttäytymisen puolet ovat yleensä keskenään, nimenomaan todeta, miten paljon verbaalisella ja ilme-alalla esiintyvä niukkuus ja karuus vaarallisesti patouttaa voimia, jotka sitä helpommin pyrkivät esiin toista ja tuhoisampaa tietä. Mikä on ollut toisaalta esim. painin ja puukonkäytön suhde motoorisen ilmaisun ja itsetehostuksen tyydyttäjänä?”
 

Lehtimies: ”Englanti, Ranska ja Saksa ja yleensä eurooppalaiset maat ovat päässeet pahimmasta rikollisuudenasteesta, ja tämä on johtunut siitä, että siellä on vuosisatojen kuluessa ollut hirvittävän paljon sisällisiä sotia, jotka ovat vieneet kansan kuona-aineksen.”
 

Huomioinarvoista on, että vaikka 30-luvun Suomea näkee usein maalailtavan kritiikittömäksi Saksan ihailijaksi, keskustelijoiden suhtautuminen Hitlerin Saksaan on erittäin kriittistä: maata verrataan Perttulan tylsämielisten kotiin, ja ”uusi saksalainen kulttuuri merkitsee kaiken inhimillisen kehityksen taaksepäin menoa ainakin sata vuotta”. Vielä voimakkaampi kritiikki kohdistuu ajan hengessä tietenkin Neuvostoliittoon eli ”ryssiin”, joita luonnehditaan masokistisiksi Raskolnikoveiksi. Lisäksi kulttuurin saralla keskustelijat moittivat liiallista tukeutumista Ruotsiin ja Skandinaviaan ja toivovat vaikutteita enemmänkin Englannista ja Ranskasta, minkä lisäksi kouluissa pitäisi ehdottomasti opettaa enemmän englantia. Latinan suhteen on eriäviä mielipiteitä: onko sen opettelu paras mahdollinen loogisen ajattelun kehittäjä, vai ajaisiko tehostettu äidinkielen opiskelu sittenkin saman asian? Keskustelijat moittivat Suomea myös liian humanistisesti orientoituneeksi (!) ja toivovat enemmän erilaista tekniikkaa ja vipstaakiosaamista. Jotain lienee 75 vuodessa kääntynyt ympäri.
 

Jo Platonin Pidoista kumpuavat keskustelukirjat eivät Suomessa suinkaan jääneet tähän, vaan traditiota on jatkettu aika ajoin. Vuonna 1954 ilmestyi Toiset pidot tornissa Kekkosen luottomiehen ja tulevan yleisradion pääjohtajan Eino S. Revon toimittamana. 1963 ilmestyi puolestaan Pidot Aulangolla (toim. Erno Paasilinna), jonka vääränsävyisistä ulkopolitiikkaosioista presidentti Kekkonen katsoi sillä kertaa aiheelliseksi ärähtää. Paasilinna toimitti 1972 sarjaan jo neljännen kirjan Pidot Suomessa, ja 2000-luvun alussa kokoonnuttiin 30 vuoden tauon jälkeen, minkä lopputulos sai ajalleen sopivan nimen Bileet Tornissa. Tähän tuoreimpaan keskustelukokoelmaan ottivat osaa muun muassa historioitsijoille tuttu Jukka Relander, Rosa Meriläinen, taloustieteilijä Markus Jäntti sekä Teemu ”loppuikänsä se kissantappaja” Mäki. Aiheina olivat talouden ylivalta, ideologisuus, media, taide ja keskustelu, sivistys, kasvatus ja globalisaatio.

Kirjoista voidaan sanoa, että ne kuvastavat aikaansa, ja nämä viisi teosta tekevät sitä vielä enemmän kuin kirjat keskimäärin. Toisaalta ,”plus ça change, plus c'est la même chose”:

 

1954: Herra Tohtori: ”Toinen, ehkä vieläkin ärsyttävämpi yksipuolisuus, on norsunluutornissa elävien huippukulttuurin harjoittajien koomillinen kauhu, kun he havaitsevat, että on olemassa tappelevia Metsäkukkoja, Rovaniemen markkinafilmejä ja muuta yhtä hirvittävää- - - siis se että massat, nämä kansan syvät rivit, kulttuurin kannattajat, että ne hankkivat itselleen oman tasonsa mukaista taidetta, miksei myös tiedettä Konsta Pylkkäsen tyyliin.”

 

1963: Sosiaalipoliitikko:”...varsinkin hum. kandit ja kumppanit, jotka menevät aivan mitättömillä tiedoilla lävitse, eivät saa lainkaan henkilökohtaista opetusta koko korkeakouluaikanaan. (…) Koko sakilla ei ole aavistustakaan siitä mitä on ajattelu. Sivistyksen pohjana on kuitenkin ajattelu eikä mikään 'omaksuminen'. (...) Jos te näkisitte niin kauhistuisitte, mitä tenteissä saattaa tapahtua. Yliopiston sääntöjen nojalla pitää päästää ihminen niin sanotuksi maisteriksi, vaikka näkee, ettei pitäisi päästää. Mutta koska hän tietää määrätyt fakkitiedot, niin sen ulkopuolelta hän saa olla mitä tahansa.”

 

1972: Talouspoliitikko: ”Minä sanon nyt ne, mitkä Suomessa minusta ovat nyt hyviä asioita. Hapan ruisleipä, maito, nimenomaan kylmä maito, ja sitten lenkkimakkara. Näiden lisäksi voisin sanoa: Urho Kaleva Kekkonen. (...) Ei tarvitse olla kuin kaksi viikkoa ulkomailla, kun rupeaa kaipaamaan ruisleipää, kylmää maitoa, lenkkimakkaraa ja sitä ulkopoliittista turvallisuutta, jonka Urho Kaleva Kekkonen on viime vuosikymmeninä saanut aikaan.”

Postimestari: ”Eläköön hän ikuisesti.”

Kirjailija: ”Siis ulkonaisesti Suomi on tänä päivänä kuin Amerikka ja henkiseltä ilmastoltaan kuin Itä-Saksa.”

2000: Jukka Relander: ”No hyvä, jos makuasioista ja mielipidekysymyksistä ei voida keskustella, mistä me sitten keskustelemme? Faktoista? Voin luetella täältä bussin 65A lähtöaikoja Helsingistä, ja joku toinen voi vastata luettelemalla 65A:n lähtöaikoja Oulunkylästä. Ehkä ne argumentit sitten kohtaavat Sörkassa.”

Markus Jäntti: ”Elitismi on hankala kysymys. On kyseenalaista olla aina olevinaan, että tietäisi paremmin kuin muut. Sillä asettaa itsensä naurunalaiseksi. Mutta kaikki, joilla on jotain sanottavaa, ovat tavallaan elitistejä.”

_______

Kuten esimerkit toivottavasti osoittavat, nämä kirjat ovat paitsi äärimmäisen valaisevia, myös hauskoja. Wärmstens empfohlen.

Yrjö Kivimies (toim.): Pidot Tornissa (1937)

Eino S. Repo (toim.): Toiset pidot Tornissa (1954)

Erno Paasilinna (toim.): Pidot Aulangolla (1963)

Erno Paasilinna (toim.): Pidot Suomessa (1972)

Heikki Valkama (toim.): Bileet Tornissa (2002)

Stefan Zweig: Shakkitarina

 

 

Tunnetuimpia pelejä käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia ovat Vladimir Nabokovin myös elokuvaksi sovitettu Lužinin puolustus (Zaštšita Lužina, 1930), jossa shakkinero Aleksandr Lužin sekoaa ja alkaa nähdä elämänsä shakkina, sekä go-ottelua kuvaava Kawabata Yasunarin Meijin (ei suomennettu, englanniksi The Master of Go) vuodelta 1951.

 

Vähintäänkin yhtä kuuluisa on itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942) pienoisromaani Shakkitarina (Schachnovelle, 1942). Zweig oli 1920–30-luvuilla erittäin suosittu kirjailija, joka on kuitenkin jäänyt hieman syrjään, kenties selkeän tyylinsä ja "liiallisen" lukukeveytensä vuoksi. Zweig kirjoitti monipuolisesti, romaaneja, näytelmiä, elämäkertoja (muun muassa Balzacista ja Marie Antoinettesta) ja eräs hänen tunnetuimpia teoksiaan on monien mielestä loisteliain Habsburg-Wienin kuvaus, omaelämäkerrallinen Eilispäivän maailma (Die Welt von Gestern, 1942). Zweig oli ennen muuta humanisti, joka juutalaisena pakeni natseja ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Brasiliaan, jossa Petrópolisin kaupungissa maailman menosta sydämistyneenä teki itsemurhan yhdessä vaimonsa kanssa, koska pimeyden hallitsema Eurooppa oli kaikissa suhteissa vorbei.

 

Shakkitarinan tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle, mielenkiintoiseen aikakauteen shakin kulttuurihistoriassa: maailmansotien välisen ajan kuvastoon kuuluvat viikkokausia jatkuneet turnaukset keskieurooppalaisissa kylpyläkaupungeissa ja eksoottisilla kaukomailla, loisteliaat pelisalit ja niissä voimiaan mittelevät suuret shakkipersoonallisuudet sekä Capablancan ja Aljehinin titaanien kohtaaminen Buenos Airesissa 1927, jossa voittamattomana pidetty shakkikone Capablanca hävisi raivoisan intohimoisesti peliin suhtautuneelle hyökkäysnero Aljehinille, joka ei koskaan päästänyt arkkivihollistaan uusintaotteluun. Shakista on kirjoitettu jonkin verran kaunokirjallisuutta, mutta shakin historia on itsessään usein tarua ihmeellisempää: Capablanca kuoli sydänkohtaukseen lempiharrastuksensa äärellä Manhattan Chess Clubilla (erään version mukaan nähtyään pelaajan tekevän huonon siirron), ja Aljehin, jonka shakkifanaattisuus meni niin pitkälle, että hänellä oli mustavalkoinen kissa nimeltä Chess, löydettiin kuolleena maanpaossa portugalilaisesta hotellihuoneestaan kurkussaan kahdeksansenttinen pureskelematon lihapala. Myös vuoden 1972 MM-ottelu Fischer–Spasski keskellä kylmää sotaa ja nuoren Kasparovin nousu kuilun partaalta maailmanmestariksi vuonna 1985 ovat tarinoita, jollaisia oikeastaan vain tosielämä voi uskottavasti synnyttää.

 

Montaa shakkiaiheista proosakirjaa ilman jonkinlaista hulluutta ei liene kirjoitettu, ja tosielämässä esimerkiksi niin 1800-luvun amerikkalainen shakkikomeetta Morphy kuin toinen amerikkalainen legenda Fischerkin sekosivat (kuten myös Steinitz, Rubinstein ja lukuisat muut). Morphy vätysteli päivänsä päämäärättä pitkin New Orleansia keskustellen henkilöiden kanssa, joita muut eivät nähneet, ja Fischer alkoi nähdä joka puolella vaikuttavan juutalaisten salaliiton, jonka pääasiallinen tehtävä on vainota Bobby Fischeriä. On siten enemmän kuin sopivaa, että myös Zweigin shakkitarinassa tietty maanisuus ja järkkynyt mieli ovat keskeisessä asemassa.

 

Shakkitarina on selkeydessään ja hioutuneisuudessaan mitä tyypillisintä Zweigia: shakin maailmanmestarina hallitsee idiot savant Mirko Czentovic, ”harvapuheinen, tylsä, leveäotsainen lapsi” ja ”oppimaton Bileamin aasi” eteläslaavilaisesta kylästä, jonka ainoa kyky on pelata suvereenia shakkia. Maailmanmestari on matkalla Buenos Airesiin laivalla, jolla matkaa myös tarinan kertoja, joka rahakkaan yllytyshullun McConnorin kanssa onnistuu haastamaan maailmanmestarin ottelemaan kanssaan. Kaksikko tietenkin häviää, kunnes toisessa pelissä jostain ilmestyvä muukalainen tohtori B. neuvoo heille keinon päästä tasapeliin. Tohtori B:n hämmästyttävät taidot herättävät kaksikon uteliaisuuden, ja tämä suostuu kertomaan, missä mielipuolisuutta hipovissa poikkeusoloissa hänen hämmästyttävät kykynsä ovat syntyneet: hän on ollut natsien vankina kuukausia, ja ulkoisista ärsykkeistä kokonaan riisuttuna hän on järjissään pysyäkseen pelannut läpi kaikki mestaripelit varastamastaan shakkikirjasta, ja tämän lukemattomia kertoja tehtyään alkanut pelata itseään vastaan, lopputuloksena hermojen pettäminen. Aluksi hän kieltäytyy pelaamasta uudelleen Czentovicia vastaan, mutta suostuu lopulta, ja laivalla käydään harvinaislaatuinen psykologinen shakkikamppailu kahden erilaisen shakkipoikkeavuuden välillä.

 

Kirja sisältää myös seuraavan shakkipelin kuvauksen, joka ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan:

 

”Mutta eikö itseänsä jo tee syypääksi loukkaavaan arvonalentamiseen sanomalla shakkia vain peliksi? Eikö se olekin tiede ja taito horjuen näiden kahden kategorian välillä niinkuin Muhametin arkku taivaan ja maan välillä, kaikkien vastakohtaparien ikuinen yhteys: ikivanha ja kuitenkin ikuisesti uusi, mekaaninen suunnittelultaan ja kuitenkin tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu geometrisesti säännölliseen tilaan ja tällöin rajoittamaton kombinaatioissaan, alituisesti kehittyvää ja kuitenkin hedelmätöntä; ajattelemista, joka ei hyödytä mitään, matematiikkaa, jolla ei lasketa mitään, taidetta ilman teoksia, arkkitehtuuria vailla rakennusainetta ja kuitenkin, kuten tiedetään, kestävämpi olemukseltaan ja pysyvämpi olemassaololtaan kuin kaikki kirjat ja teokset; ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja kaikkiin aikoihin ja josta kukaan ei tiedä mikä jumala sen on tuonut maan päälle karkoittamaan ikävyyttä, teroittamaan aisteja ja jännittämään sielua. Missä siinä on alku ja missä loppu? Jokainen lapsi voi oppia sen sen ensimmäiset säännöt, jokainen poropeukalo voi koetella taitojaan sen parissa, ja kuitenkin se kykenee synnyttämään tämän muuttumattoman ahtaan neliön sisäpuolella erityisen mestarien lajin, vertaansa vailla olevan, ihmisiä, joilla on ainoastaan shakkiin suuntautuva lahjakkuus, erikoisneroja, joissa näkemys, kärsivällisyys ja tekniikka ovat vaikuttamassa yhtä tarkasti määrätyssä järjestyksessä kuin matemaatikossa, runoilijassa, muusikossa, ja vain toisin ryhmittyneinä ja yhtyneinä.”

 

Vaikka ”taidetta ilman teoksia” ei pidä paikkaansa, ovathan maailmanhistorian tunnettujen pelien siirrot talletettuina kenen tahansa läpikäytäviksi, on Shakkitarina kirja, jonka jokaisen shakinystävän on luettava. Suomennos sisältää koko joukon kummallisuuksia (esimerkiksi lähetti on käännetty ”juoksijaksi” saksan sanan Läufer mukaan), mutta tämä on tilanne aina kun maallikko kääntää shakkiaiheisia tekstejä. Historiallisena pelinä mukana vilahtaa Aljehin-Bogoljubov, Pistyan 1922.

 

Niin, paras shakkiaiheinen kirja ylipäätäänhän on maailmanmestari Mihail Talin omaelämänkerta The Life and Games of Mikhail Tal.

 

 

Eric Hobsbawm: On History

Hiljattain kuollut brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm (1917–2012) muistetaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä historioitsijoista. Hobsbawm identifioidaan vahvasti marxilaisen historianäkemyksen kanssa, ja hän aloittikin kirjallisen tuotantonsa työväenliikettä koskevilla tutkimuksilla. Parhaimmin Hobsbawmin tuotannosta muistetaan kuitenkin 1800-lukua käsittelevä trilogia The Age of Revolution, The Age of Capital ja The Age of Empire sekä trilogian ”lyhyttä 1900-lukua” käsittelevä jatko-osa The Age of Extremes, joita jopa konservatiivinen Niall Ferguson on ylistänyt parhaaksi johdatukseksi modernin ajan historiaan. Näiden lisäksi Hobsbawm on saanut mainetta ”keksittyjen traditioiden” esilletuojana.

Hobsbawmin teos On History (1997) koostuu 30 vuoden ajalta kerätyistä luennoista ja esitelmistä eri tilaisuuksissa sekä kirja-arvosteluista, ja yhdessä nämä muodostavat Hobsbawmin ajattelua monesta kulmasta valottavan historiateoreettisen kokonaisuuden. Yleisluontoisten menneisyyttä ja sen roolia yhteiskunnassa koskevien pohdintojen ohella kirjoitukset käsittelevät muun muassa sosiaalihistoriaa, historioitsijoiden ja ekonomistien suhdetta ja postmoderneja virtauksia.

Kuinka Hobsbawmin toisinaan ristiriitoja herättänyt marxilaisuus näkyy hänen historiankirjoituksessaan? Hobsbawmille Marx pysyy kommunismin tappiosta huolimatta mestarina, senseinä ja innoittajana, jonka materialistisen historianäkemyksen hän katsoo edelleen olevan hedelmällisin lähtökohta historian ymmärtämiselle, ja jonka konsepteja myöhemmät tulokkaat ovat vääristäneet ja vulgarisoineet. Tämän katsannon validiteetti ei ole maailmanhistorian tapahtumien johdosta muuttunut: jokainen asioista perillä oleva tietää, että Marx on yhteiskuntafilosofina kaikkea muuta kuin passé, vaikkei hänen ennustuksiensa pohjalle enää rakennetakaan yhteiskuntia. Hobsbawm antoi tunnetusti välillä polemiikkia herättäneitä lausuntoja muun muassa Neuvostoliittoon ja kommunismiin liittyen: hän on esimerkiksi sanonut haastattelussa, että 20 miljoonaa uhria ovat hyväksyttäviä, jos kommunistinen utopia olisi saatu aikaan. Tämä kuulostaa ronskilta, mutta lausunto on sidottu siihen, että ideologioiden kamppailussa uhreja tuli joka tapauksessa, joten olisi ollut parempi, jos lopputulema olisi ollut paras mahdollinen, jollaiseksi hän maailmankommunismin katsoo. Hobsbawm on selvillä reaalisosialismin rikoksista ja huomioi ne, mutta hänelle paremman, oikean kommunismin mahdollisuus on yhä olemassa; useimmat ovat sen vuosien 1989–1991 tapahtumien jälkeen hylänneet. Oleellista on, että Hobsbawmin historiallisia kontribuutioita ei voi sivuuttaa kommunismikortilla, vaikka monet niin haluaisivatkin tehdä. Marxin vaikutusta historiankirjoitukseen on vaikea kiistää, vaikka Marx kirjoitti hyvin vähän historiaa. Historioitsijaa ei voida myöskään kieltää kysymästä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osin hän äitynee vastaamaankin niihin, ja Hobsbawm tuo teksteissään usein julki poliittiset mieltymyksensä. Yhteiskunta koostuu valtaa saaneista päätöksentekijöistä ja niistä heikommista tai tavallisista ihmisistä, joita nuo päätökset koskevat, ja psykologinen etäännyttäminen ja kompartmentalisaatio pitävät nämä kaksi joukkiota tehokkaasti erillään ja saavat demonisoimaan toisensa; usein nimitämme näitä ryhmiä myös oikeistoksi ja vasemmistoksi. Erottelulinja kulkee siinä, kummalla puolen ”hyvät ihmiset” sijaitsevat: ovatko etevät ja ahkerat (tai sellaisiksi oletetut) huipulla luonnostaan vai ketkuilun kautta, ja ovatko muut ignoranttia massaa vai riistettyjä uhreja? Hobsbawm sympatisoi avoimesti ”pientä ihmistä”: hän muistuttaa esimerkiksi, etteivät opettajat ole lahjakkaita vaan keskinkertaisia oppilaita varten, ja samoin yhteiskunta on järjestettävä niin, että keskinkertainen ihminen voi siinä pärjätä. (Vastakkainen näkemys sille, että tulevaisuuden työelämässä pärjää vain 20 % väestöstä.) Silti Marxin nimen tiheähkö esiintyminen voi vuonna 1997 ilmestyneessä, joskin vanhempia tekstejä sisältävässä teoksessa herättää kysymyksiä sen nykyrelevanssista aikana, jolloin Marxiin liittyvät konnotaatiot ovat kovin 1970-lukulaisia (ja sehän on kirosana). Silti Hobsbawmin tekstistä jää varsin viisas yleisvaikutelma.

Hayden Whitea askarruttaneeseen kysymykseen, miksi historioitsijoita ylipäätään on, Hobsbawm vastaa luvussa ”What Can History Tell Us about Contemporary Society?”. Onko historialla muuta roolia kuin vaikkapa kirjallisuudentutkimuksella tai klassisilla kielillä, jotka ovat eittämättä perin juurin mielenkiintoisia, mutta sinänsä melko hyödyttömiä (mitä ”hyödyn” nyt sitten katsotaankin olevan)? Hobsbawmille avainsana on kokemus: aivan kuten ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia on tehdä arvioita ja oppia kokemastaan ja tekemistään virheistä, on ihmisyhteisöillä käytettävissään vuosituhansien kokemukset erilaisista toimintatavoista. Ihminen kykenee ratkomaan monimutkaisia älyllisiä ongelmia, mutta ilman kykyä muistaa asioita hän ei tekisi älyllään paljoakaan. Historia on siten ihmisyhteisön, jonka koko voi olla mitä vain heimosta kansallisvaltioon ja koko ihmiskuntaan, kollektiivinen muisti. Staattisessa yhteiskunnassa historia kertoo, kuinka yhteiskunnan tulisi toimia; menneisyys sisältää ideaalimallin, jonka jäljittelyssä onnistuminen määrää yhteiskunnan onnellisuuden. Nykyisin, kun jatkuva edistys on tullut normiksi ja vaikkapa tietokoneiden kapasiteetti moninkertaistuu parin vuoden välein, tämä vaikuttaa toivottoman tunkkaiselta maailmankatsomukselta. Totuttuun ja testattuun turvautuminen on kuitenkin täysin järkevä strategia yhteisössä, jossa lailliset ja laittomat rosvojoukkiot, kulkutaudit ja sato-onni synnyttävät suurta epävarmuutta. Sellaisissa oloissa ei erityisemmin innovoida. Halua nähdä menneisyydessä jokin sukupolvi sukupolvelta replikointia edellyttävä tila voi kuitenkin toimia kehityksen jarruna (järjestyneet uskonnot mainittava tässä), ja suhteettomasti valtaa saavat ne, joilla on kulloinenkin agendakontrolli siihen, mitä osaa menneestä tulisi jäljitellä. Menneisyyden auktoriteetin hallinta on keskeisimpiä valtaresursseja, koska ikä legitimoi usein tehokkaammin kuin järki. Nationalismista paljon kirjoittanut Hobsbawm siteeraakin Ernest Renanin sanoja, joiden mukaan ”keskeinen kansakuntana olemisen osatekijä on historian väärinymmärtäminen”. Historioitsija voi paljastaa vallanpitäjien ja myös kansan miellyttämiseksi kehiteltyjä menneisyyskuvia ja ajopuuteorioita epätosiksi, mutta yleiseen tietoisuuteen historioitsijoiden näkemykset siirtyvät hitaasti, ja usein poliitikkojen ja suuren yleisön taholta on luvassa torjuntaa, vähättelyä ja puhetta poliittisista punaprofessoreista. Tämä ei ole vain historioitsijan kohtalo, vaan muidenkin tieteentekijöiden: esimerkiksi ministeriöt (tarvitsee vain ajatella maa- ja metsätalousministeriötä ja toisaalta ympäristöministeriötä) tilaavat tutkimuslaitoksilta monenlaisia tutkimuksia mausteeksi ja sen osoittamiseksi, että päätökset ovat tutkimustietopohjaisia, vaikka lainsäädäntönä ilmenevä lopputulos yleensä valmistellaan poliittisten mieltymysten mukaisesti ja tutkimustiedon vastaisesti. Hobsbawm ottaa esimerkiksi Libanonin, jonka historiaan tutustuminen olisi välttänyt Yhdysvaltoja tekemästä sotilasoperaatioissaan monia virheitä. Kun tehdään politiikkaa, eivät huonot ratkaisut ole aina merkki siitä, että päätöksentekijät ovat tietämättömiä tosiasioista, vaan heillä on syynsä olla kuulematta niitä. Erityisintressit ja se, mitä psykologit kutsuvat nimellä ”groupthink” jyräävät tutkimustiedon raa’asti aina.

Paitsi että historiallisella perspektiivillä on parhaimmillaan kyky inokuloida meidät maailmassa paljon liikkuvia typeriä väitteitä vastaan, saattaisi sen käyttö oikeissa paikoissa ratkaista monia ongelmia. Yleisesti ottaen ihmisen kyvyt ja äly soveltuvat paremmin taktisten (lyhyen tähtäimen) ongelmien kuin strategisten (kokonaisuutta hahmottavan, pitkän tähtäimen) ratkaisemiseen, mistä ilmastonmuutos ja ympäristön kaikkinainen ylilaiduntaminen ja pilaantuminen ovat vain eräitä esimerkkejä. On selvää, että aidosti älykäs laji osaisi ratkoa kyseiset ongelmat pienellä määrällä yhteistyötä ilman, että tarvitaan jonkinlaista suuren mittaluokan katastrofia silmien aukaisemiseen. Samoin vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin tahdottomina arkkitehteina oli mittaamaton joukko briljantteja ja huippuälykkäitä yksittäisiä toimijoita, ja (viiden vuoden aikaperspektiivillä laaditun) teorian mukaan kaikki oli hyvin. Juuri taloudessa (jonka suhdetta historiaan Hobsbawm käsittelee kahden esseen verran) aikaperspektiivi olisi tärkeä: vain hyvin naiivi henkilö voi väittää, ettei 1930-luvun suuressa lamassa ole enää mitään oleellista vuoden 2008 kriisin ymmärtämisessä. Konkreettiset ongelmat ovat uudenlaisia, mutta onko ihminen nyt niin paljon viisaampi, ettei viime kädessä paljolti psykologiaan pohjautuva talous sisältäisi ainuttakaan samanlaista mekanismia kuin 80 vuotta sitten?

Onko historia edistynyt? Hobsbawm kuvaa luonnontieteiden valtavaa kehitystä elinaikanaan ja toteaa, ettei kirjallisuuskritiikki edisty samalla tavoin: Newton ymmärsi fysiikasta paljon vähemmän kuin kuka tahansa nykyopiskelija, mutta Roland Barthes ei ole tehnyt Samuel Johnsonin tekeleitä hyödyttömiksi. Vertailukohtana Hobsbawm käyttää juoksua, jossa maailmanennätykset kehittyvät jatkuvasti, ja shakkia, joka hänen mukaansa pysyy jokseenkin samanlaisena (tässä Hobsbawm on tosin pahasti väärässä, shakki ja vielä pitemmän muistiinmerkityn historian omaava go-lautapeli ovat kehittyneet huomattavasti, eikä esimerkiksi 1800-luvun pelaaja ymmärtäisi nykyshakista mitään). Luonnontieteiden tapaan historiassa kuitenkin vanhat teokset, kuten vaikkapa Gibbon, muuttuvat tieteen tavoin tietoarvoltaan olemattomiksi, ja niitä voi enää lukea historiallisesta ja kirjallisesta mielenkiinnosta itse teosta, ei siinä esitetyn historiankirjoituksen oikeellisuutta kohtaan. Hobsbawm toteaa, että historian vaatimat älylliset valmiudet eivät ole samoja kuin luonnontieteissä tai muissa matemaattisissa tieteissä. Vanhaan malliin kirjoitettu sakset ja liima -historia ei vaatinut älyllisesti kummoisia, vaikka parhaimmillaan saattoikin olla miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Toisaalta tapahtumia toisensa perään kuvaavan rankelaisen historiankirjoituksen mahdollisuus antaa välineitä yhteiskunnan ymmärtämiseen oli mitätön. Annalistien myötä historiantutkimus sen sijaan nousi Ranskassa älylliseen keskiöön, ja toisaalta monet nykyiset historianlajit vaativat tekijöiltään monipuolisen tieteellis-intellektuaalisen välineistön hallintaa. Hobsbawmin aikana historiassa tapahtunut muutos oli suurta: Arnaldo Momigliano kuvasi historiankirjoituksen muuttumista vuonna 1954 siten, että poliittinen ja uskontohistoria olivat vähentyneet merkittävästi ja kansalliset historiat vaikuttivat vanhanaikaisilta, joskin sellaisille on aina kysyntänsä. Sosiaalihistoria ja ”sosiaaliset voimat” selitystekijänä olivat nousseet keskiöön, eivätkä pelkät ”ideat” enää menneet yhtä helposti läpi historiallisina selityksinä. Myöskään vuoden 1954 tilanteessa maailmanhistoria ei yhtä helposti kuin 1800-luvulla näyttäytynyt jatkuvana edistyksenä. Nykyisin historiantutkimuksen kenttä on niin pirstaloitunut ja erikoistunut, että 1800-lukulaisesti maantieteellisten perusteiden mukaan nimetyt professuurit alkavat joissain tapauksissa tuntua aikansa eläneiltä. (Mitä vaikkapa ”Euroopan historian professorin” vakanssia pitävä henkilö osaa ja mitä hänen tulisi osata? Tunteeko hän entisen Jugoslavian ympäristöhistoriaa?)

Kappaleessa Revival of the Narrative Hobsbawm noteeraa kollegansa havainnon, ettei suuria ”miksi” -kysymyksiä historiantutkimuksessa enää (vuonna 1980) näytetä kysyvän. Kiinnostukset ja historiantutkimuksen muodit kulkevat aalloissa, ja tilanne on nykyisin hyvin toisenlainen: sellaiset kirjoittajat kuin Samuel Huntington, harmikseen pelkästä yleensä väärinymmärretystä historian loppu -teesistä tunnettu Francis Fukuyama ja Jared Diamond ovat sittemmin julkaisseet juuri suuria kysymyksiä kysyviä kirjoja koskien sivilisaatioita, poliittisten järjestelmien syntyä ja ”miksi Eurooppa”-kysymystä. Samaa työtä ovat jatkaneet maailmanhistoriaa yleistasolla lintuperspektiivistä hahmottaneet isä ja poika McNeill (The Human Web, 2003) ja esimerkiksi Ian Morris (Why the West Rules – For Now, 2010). Isoihin kysymyksiin on siten jälleen palattu, ja esimerkiksi evoluutioteoria, psykologia ja peliteoria antavat mielenkiintoisia synteesejä tuottavia yhdistelymahdollisuuksia. Psykologi Steven Pinker Harvardin yliopistosta väittää teoksessaan The Better Angels of Our Nature (2011), että väkivallan määrä ihmiskunnan historiassa on jatkuvasti vähentynyt (1900-lukua muistellessa aluksi yllättävä väite), ja vyöryttää eri tieteenaloihin tukeutuen liki 800 sivua perusteluja. Suurten kysymysten äärellä liikkuvat siis muutkin kuin ”puhtaat” historioitsijat. Hobsbawmille historian keskeisin kysymys on se, kuinka vuosimiljoonia metsästäjä-keräilijöinä toimineista otuksista muutaman kymmenen tuhannen vuoden sisällä tuli ensin maata viljeleviä ja sitten avaruudessa käyviä nykyihmisiä.

Mikä on Hobsbawmin kanta postmoderneihin virtauksiin? Marxilaisuutensa lisäksi Hobsbawm tuo esille jo johdannossa keskeisen historianfilosofisen premissinsä: hänelle historia on kuin onkin todellisuutta, ei relativismia. Päämääränä on totuuden etsintä, ei juureton kikkailu ja sekamelska: Hobsbawmille historia saa rauhassa olla käytännöllistä ja toimia kuin oikeudenkäynti, jossa vain positivistisella evidenssillä on arvoa. Jos murhapaikalta löytyy epäillyn DNA:ta ja murha-ase hänen kotoaan, ei syytöksiin voi vain vastata, että tuo nyt on vain yksi narratiivi. Hobsbawm pitää siten historiankirjoitukselle täysin pätevänä lähtökohtana kekkoslaista maksiimia ”niin on, jos siltä näyttää”.

Kuten Croce totesi, kaikki historia on nykyhetken historiaa, ja inhimillisenä toimijana historiantutkijalla on houkutus ja mahdollisuus tulkita asioita oman viiteryhmänsä ja preferenssiensä kannalta edullisesti. On myös mahdollisuus, että joku ottaa hänen tulkintansa tosissaan. Merkittävillä historioitsijoilla on aina jokin suhde valtarakenteisiin, joko säilyttävä ja legitimoiva tai kyseenalaistava ja keikuttava. Molemmin puolin jakolinjaa voidaan tuottaa ja on tuotettu korkeatasoista tutkimusta, ja Hobsbawm sijoittuu mitä ilmeisimmin jälkimmäiseen kategoriaan. Historioitsijoiden tulisi kuitenkin muistaa, että vaikka heistä olisi kuinka hohdokasta istua solmuke kaulassa valtaa pitävien isojen poikien vieressä cocktail-kutsuilla, heillä on velvollisuuksia niitä kohtaan, joita ei juhliin ole kutsuttu: viime kädessä historioitsijat tuottavat raaka-aineet ja oopiumiunikot mytologioille ja propagandalle, jotka pahimmillaan voivat maksaa astronomisen määrän ihmishenkiä.

Saul Bellow: Augie Marchin kiemurat

Tälläkin hetkellä monenlukuisissa keskilännen pikkukaupunkien kellariloukoissa, manhattanilaisessa condossa, Starbucksissa, ja mielikuvituksettoman nostalgikon tapauksessa pariisilaisessa kattohuoneistossa työstyy etsitty, monesti löydetty ja silti kadoksissa oleva kirjallinen hengentuote: Great American Novel, Suuri amerikkalainen romaani, jonka haku muistuttaa toisinaan argentiinalaisten vimmaista uuden Maradonan etsintää. Siis romaania, joka aiheensa, kielensä ja ajankuvauksensa puolesta tavoittaa ajan hengen ja täyttää sitä tilaa, joka kansalliseepoksilla ja Pohjantähti-trilogioilla on kansakuntien itseymmärryksessä.

Mitat täyttäviä mestariteoksia on ilmestynyt muutamia vuosikymmenessä ja ilmestynee jatkossakin: amerikkalaisuuden ydintä on haravoitu niin valaanpyynnin, Mississippi-virran, jatsityttöjen kuin Suuren lamankin tematiikasta. Yhdysvaltain nykykirjallisuuden toistaiseksi Nobelittomilla (ja Ruotsin akatemian nuivasta asenteesta yhdysvaltalaista kirjallisuutta kohtaan päätellen sellaiseksi jäävillä) kärkinimillä, Rothilla, Pynchonilla, DeLillolla, Updikella, McCarthylla ja niin edelleen kuuluu luonnollisestikin olla tuotannossaan yksi tai useampia ehdokkaita epiteetin haltijaksi. Listaa American Pastoral, Gravity's Rainbow, Underworld, Rabbit, Run ja Blood Meridian voi kukin jatkaa mieltymystensä mukaan.

Ilmestyessään vuonna 1953 tuolloin vielä suhteellisen tuntemattoman chicagolaisen kynäilijän Saul Bellow'n (1915–2005) kolmas teos Augie Marchin kiemurat (The Adventures of Augie March) otettiin välittömästi vastaan tervetulleena tulokkaana suurten joukkoon ja sille myönnettiin arvostettu National Book Award. Bellow'ta monet pitävät Yhdysvaltain sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä nimenä (Philip Rothin mukaan amerikkalaisen kirjallisuuden selkärangan muodostaa viisi nimeä: Hawthorne, Melville, Twain, Faulkner ja Bellow), ja hän onkin määrätyssä mielessä eräänlainen uuden maailman vastine Thomas Mannille, kirjailijatyyppi joka on imenyt itseensä koko länsimaisen sivistyksen ja suoltaa tämän jäljiltä toinen toistaan ensiluokkaisempia teoksia. Näistä tunnetuin lienee Bellow'n mestariteoksena pidetty Herzog (1964), jonka päähenkilö Moses Herzog on Bellow'n tuotannon arkkityyppi: ongelmainen juutalaisintellekti, jonka vastaus elämän ongelmiin on kirjoitella lähettämättömäksi jääviä kirjeitä kuolleille ajattelijoille ja presidentille. Bellow on toisinaan leimattu jonkinlaiseksi intellektuelleille kirjoittavaksi älykkökirjailijaksi, eivätkä kaikki saa hänen ideasfääreissä huitelevista ja kielellisen briljanssin kyllästämistä kirjoistaan otetta. Toisaalta hänen teoksensa ovat kuitenkin hyvin klassista traditiota edustavia ja ei-itsetarkoituksellisesti humoristisia, ilman modernismin tai postmodernismin mukanaan tuomia verbaalipalapelejä, mutta kriitikoille klassinen tyyli merkitsi mielikuvituksetonta paluuta 1800-luvulle ja referenssiviljely älyllisine pohdintoineen pelkkää ”huomatkaa älykkyyteni, huomaattehan”-leveilyä. Kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia Bellow'lle kuitenkin satoi, ja esimerkiksi Martin Amisille hän on ”suurin amerikkalainen kirjailija koskaan”, joka on enemmän ”luonnonvoima” kuin kirjailija ja jonka lauseet nyt vain ”yksinkertaisesti painavat enemmän kuin muiden”. ”Kirjalliset meriitit hakevat vertaistaan” ja ”amerikanjuutalaisen kirjallisuuden kirkkain johtotähti”, toteaa Helsingin Sanomien eulogia.

Molemmissa, Mannissa ja Bellow'ssa on kenties henkilöinä piirteitä, jotka vaikeuttavat heidän nostamistaan ihannekuvaksi, jos siis sellaista kirjailijassa 1800-luvun hengessä haluaa etsiä. Suuren humanistin Mannin kylmänkalskea perhe-elämä, pikkumaisuus ja pukufetissit sikseen, Buster Keatonia muistuttanut nappisilmä-Bellow oli kyltymätön naissankari, jonka viiden turbulentin avioliiton erojen syyt löytyivät aina vastapuolista (jotka päätyivät karikatyyreina romaanien inhottaviksi ja ohuiksi naishahmoiksi), ja jonka pojalla oli tilityskirjassaan iskän toimista yhtä sun toista huomautettavaa. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Bellow'n ympärillä leijuva jonkinlainen sagacity, ymmärrys ja siitä kumpuava lyyrinen teksti on parhaimmillaan kuin jumalten sanelukoneesta litteroitu. Nobelin vuonna 1976 saatuaan Bellow jossain määrin himmeni ja alkoi tehdä lyhyempiä, kirjalliselta tasoltaan vaatimattomammiksi jääneitä romaaneja. 30-luvun marxistin ja radikaalin poliittiset kannat liukuivat yhä konservatiivisempaan suuntaan, ja ulostulot muun muassa Israelista, kampusaktivismista ja feminismistä aiheuttivat närkästynyttä porinaa. 

Augie Marchin aloitus on Yhdysvaltain kirjallisuuden kuuluisimpia:

”I am an American, Chicago born – Chicago, that somber city – and go at things as I have taught myself, free-style, and will make the record in my own way: first to knock, first admitted; sometimes an innocent knock, sometimes a not so innocent. But a man's character is his fate, says Heraclitus, and in the end there isn't any way to disguise the nature of the knocks by acoustical work on the door or gloving the knuckles.”

Avaus sisältää pähkinänkuoressa belloviaanisen tutkimustehtävän ja amerikkalaisuuden ydineetoksen: asiat on lupa tehdä free-style, jos ne toimivat; toimivuuden mittapuuna on tehokkuus, ja tehokkuuden mittayksikkönä dollari. Jeffersonin tasavallassa ensiksi koputtavalle avataan, eikä kartanonherralla, tsaarilla, pikkuvirkamiehellä sen paremmin kuin liittovaltion hallituksella ole siihen mutisemista. Herakleitos lyödään pöytään heti lukijan ikään kuin totuttelemiseksi Bellow'n estottomaan klassikko-namedroppingiin. Koko romaani voidaan nähdä eräänlaisena rapsodianomaisena antiikin, Rousseaun ja kumppaneiden istutuksena amerikkalaiseen miljööhön sen todistamiseksi, että jiddišiä pulppuavien maahanmuuttajaghettojen, lihanpakkaamojen ja raa'an ja dégoutantin kapitalismin keskellä voi kuin voikin kypsyä yhtä suuria ajatuksia kuin Atlantin toisella puolen.

Augie on omituinen romaanisankari. Hänen eteensä ei työnny haasteita suoriuduttaviksi, joiden jälkeen hänelle voitaisiin tyytyväisesti etsiä muutosvektori kohti ymmärtävämpää ihmisyyttä. Augielle vain yksinkertaisesti tapahtuu asioita, ja hänen oman tahtonsa rooli hänen niihin ohjautuessaan jää kyseenalaiseksi. Hänen muiden juoninnoista käsin ohjautuvien seikkailujensa päänäyttämöjä ovat ensin trokareiden ja muiden yrittelijöiden 20-luku ja sittemmin pakkoliikkeiseen kekseliäisyyteen ohjaava Suuri lama, ja hän ajautuu niihin apunaan ja vastustajinaan ”sivukujien pikku-Machiavellien” henkilökaskadi: odessalainen isoäiti Lausch, joka tavaran saamiseksi dispensaarista opettaa Augielle viranomaisille valehtelun alkeet; hyväntahtoinen äiti, jolta Augie ”ei oppinut mitä hän opetti, vaan minkä itse havaitsin”, amerikkalaista bisnesunelmaa elävä pekkaherlinmäinen isoveli Simon ja idioottiveli Georgie, vaihtuvat ystävättäret joiden kanssa ristikkäin vehdatessaan Augie asiansa tietysti sössii, adoptiohimoinen miljonääri ja aviohimoisia naisia, abortin tarvitseva Mimi Villars, kiinteistökeinottelija Five Properties sekä ei-esikuvallinen esikuva Einhorn, jonka sukupuolinälkää raajarikkoisuus ei ole tyrehdyttänyt ja joka tutustuttaa Augien bordelliin. Sivuilta vilkuttelee merkillinen, elämänmakuinen joukkio rajallisessa elämänkamppailussaan jotakin haluavia ja tavoittelevia lajitovereita, joille Augie itse on riepoteltava saalis, koska hän itse hyväntahtoisuudessaan ei osaa haluta mitään. Augien Bildungsromanin Bildung vie hänet muun muassa varastelemaan kirjakaupoista, CIO:n ammattiliittonilkiksi, Meksikoon kouluttamaan kotkaa, Pariisiin ja merionnettomuuteen, josta hän pelastuu lautalle hullun Basteshaw'n kanssa, joka puolestaan haluaa Augien kanssaan Kanarialle tekemään tieteellisiä ikävystyneisyyttä torjuvia protoplasmakokeita. Kuunnellessaan hänen puolimielisiä vuodatuksiaan Augie on pelon ja kunnioituksen vallassa, koska ”näkee jälleen merkin, jonka alla on syntynyt”.

Augie Marchin kiemurat on 500 sivun möhkäle ilon ja älyn hölkkää, värikkäitä hahmoja, hämmennystä, juutalaisuutta, Chicagoa, Amerikkaa ja maailmaa, ja lunastaa helposti oman paikkansa yhtenä suurista amerikkalaisista romaaneista.

David McCullough: John Adams

Presidenttielämänkerran tekeminen on oma taiteenlajinsa, ja lopputuloksissa on usein tiettyä tendenssimäisyyttä: joko ne ovat hagiografioita, joissa kuvattava kohde tekee huolestuttavan vähän virheitä, tai hän on konna, jolta puuttuu vain angorakissa. Suurella yleisöllä on kuitenkin tapana olla kiinnostunut vallassa olevien edesottamuksista. Siksi on luontevaa, että Yhdysvaltain presidenttien, joilla virassa ollessaan on valtaa enemmän kuin useimmilla, biografiat ovat kestomenestyjiä, ja niitä tuottuu Yhdysvaltain kirjamarkkinoille tasaiseen tahtiin.

Sinisten ja punaisten osavaltioiden ”yhteistä omaisuutta” olevien Washingtonin tai Lincolnin toimintaa kritisoivan kynäilijän kannattaa varautua torjuntareaktioihin, mutta tuntemattomammat ja lähihistorian presidentit saattavat saada hyvin erilaisen käsittelyn kirjoittajan orientaatioista riippuen. Clinton näyttäytyy hyvin eri tavoin riippuen siitä, painotetaanko talousasioita vai yksityiselämää; Reagan on faneilleen kylmän sodan yksin voittanut Great Communicator, joka toi aamun Amerikkaan, mutta liberaaleille vaarallinen lapsimonarkki, jonka todellisuudentajussa oli toivomisen varaa. Lisäksi arviot presidenttien suoriutumisesta elävät yli ajan: jopa koko viran viimeistään lokaan ajanut Richard Nixon on viime aikoina osittain rehabilitoitu. Tricky Dick on jälkimaineeltaan edelleen sutki jätkä, mutta politiikassa Kiina-avauksineen ja EPA:n perustamisineen oli ehkä jotain hyvääkin. Tämä on huomattavaa parannusta vuoden 1973 kyselyyn, jossa kysymykseen ”ketä historian henkilöä vihaat eniten?” Nixon keräsi eniten kannatusta; eniten mainintoja keränneiden listalla taakse jäivät lievemmät roistot kuten Hitler, Mao, Idi Amin, Viiltäjä-Jack ja Saatana.

Etevästi kirjoitettu elämäkerta voi muuttaa koko presidenttiä koskevan narratiivin. Näin on tehnyt David McCulloughin Pulitzer-palkinnon voittanut elämäkerta John Adams, jonka pohjalta HBO teki meilläkin nähdyn, varsin suositeltavan 7-osaisen TV-minisarjan. John Adams, Yhdysvaltain toinen presidentti (r. 1797–1801), on aina jäänyt maansa perustajaisägalleriassa suurten aikalaistensa varjoon. Turhamaisuuteen taipuvainen Adams tiedosti tämän itsekin toteamalla happamaan sävyyn, että vallankumouksesta tultaisiin muistamaan, kuinka Franklinin salama osui maahan synnyttäen Washingtonin, ja nämä kaksin hoitivat koko homman. Pulleahkolla Adamsilla ei epäonnekseen ollut jälkipolvien muisteltavaksi Washingtonin isällistä auktoriteettia eikä Jeffersonin yleisneroutta, ja hänen mieltymyksensä monarkistisiin muotoseikkoihin ja yritykset synnyttää niitä uuden presidentinviran ympärille saivatkin irvileuat kutsumaan häntä ”hänen pyöreydekseen” (”his rotundity”). Lisäksi Adams koki monen muun presidentin kohtalon: muiden saavutusten rinnalla varsinaisen presidenttikauden saldo jäi vaisuksi.

Viime aikoina Adamsin keskeistä roolia Yhdysvaltain vallankumouksessa on kuitenkin alettu nostaa jälleen esiin, ja pääkaupunki Washington D.C.:hen on suunnitteilla muistomerkki. Myötävaikutuksensa on ollut suositulla elämäkerralla, jonka tekijä McCullough on saavuttanut alallaan jokseenkin kaikki kunnianosoitukset ja tehnyt ylistetyn kirjan myös Harry S. Trumanista. Teosten vastaanotto on ollut ylistävää: arvioijien mukaan McCullough ”ei kykene kirjoittamaan huonoa sivua”, ja arvioita täplittävät sellaiset mainesanat kuin ”masterwork”, ”gem”, ”incomparable” ja ”absorbing”. Myönnettävä on, että McCullough taitaa tärkeimmän eli sujuvan tarinanpunonnan, jota hän käyttää henkilönä ilmeisen hankalalle ja koleeriselle Adamsille useimmiten edullisesti. Lisäksi hän on elämäkertaa tehdessään hyödyntänyt runsaasti Adamsin ja tämän vaimon, aikansa merkkinaisen Abigail Adamsin kirjeenvaihtoa, mikä on toisaalta saanut akateemisemmat (lue: kateellisemmat?) historioitsijakollegat pitämään kirjaa sentimentaalisena vuodatuksena Johnin ja hänen ”dearest friendinsä” onnistuneen oloisesta avioliitosta.

Käsitellyksi tulevat Adamsin elämän keskeiset nidoskohdat: epäkiitollinen puolustusasianajana toimiminen Bostonin verilöylystä syytetyille brittisotilaille, toiminta mannermaakongressissa, itsenäisyysjulistus, lähettiläänä toimiminen viimeisiään vetelevän ancien régimen Ranskassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa, varapresidenttiys ja vaikea presidenttikausi. Loppupuolella itseoikeutetusti tilaa saa Adamsin ja Jeffersonin, aikansa kahden suuren vastakkaisen poliittisen ajattelijan, vanhoilla päivillään harrastama kuuluisa keskinäinen kirjeenvaihto. Adams ja Jefferson kuolivat muutaman tunnin sisällä toisistaan 4. päivänä heinäkuuta 1826, joka lisäksi sattui olemaan Yhdysvaltain 50-vuotisitsenäisyyspäivä; täydellinen elokuvaloppu niille, jotka haluavat nähdä maailmassa sallimuksen johdatusta. 90-vuotiaaksi elänyt Adams ehti vielä nähdä poikansa John Quincy Adamsin nousun presidentiksi.

Kirja vie lukijan jouhevasti Yhdysvaltain perustamisvaiheisiin, jotka riippumatta suhteesta nyky-Yhdysvaltoihin ovat monelle inspiroivaa aikaa historiassa. Kaiken ylevän keskellä kirja on myös elävä muistutus 1800-luvun taitteen elämisen ehdoista, jolloin liittovaltion budjetista kymmenesosa meni pelkästään Välimeren piraattien lahjuksiin, ainoa keino pahaa jälkeä tehnyttä isorokkoa vastaan oli niin kutsuttu variolaatio (jota Abigail Adams sovelsi lapsiinsa), ja keltakuume-epidemiat saattoivat katkaista hallinnon toiminnan kuukausiksi. Jälkinostalgisointina aikakausi voidaan kuitenkin nähdä sellaisena, kuin monet amerikkalaiset sen epäilemättä mielellään näkevät: joukko aikansa parhaita aivoja kerääntyi aidosti miettimään hallitusmuotokysymyksiä uusiksi ammentamalla antiikista, kuten länsimaiden edistysaskelissa on usein ollut tapana, ja argumentoimaan kantojensa puolesta ottaen samalla henkilökohtaisen riskin: toisenlaisella sotamenestyksellä koko vallankumous olisi voinut olla pelkkä kuriositeetiksi jäänyt kapinaliike, jonka johto päätti harharetkensä hirressä. Kaiken kaikkiaan uuden mantereen outo tasavaltakokeilu ei toteutunut teleologisena koulukirjaversiona, vaan oli äärimmäisen epävarma ja sotkuinen prosessi, jossa äänestysratkaisut tapahtuivat usein yhden äänen turvin ja yksimielisyyttä oli vähän. Tätä Adamskin korosti vanhoilla päivillään ja varoitteli tekemästä sukupolvestaan minkäänlaisia puolijumalia, mutta opastukset ovat amerikkalaisilta osin tainneet unohtua.

Joku voisi haikailla myöskin maailmaa, jolloin poliittinen prosessi vielä nosti valtaan terävintä mahdollista väkeä; voinee väittää, ettei yksikään Founding Father läpäisisi Yhdysvaltain nykyistä presidenttiseulaa. He olivat toki aikansa miljonäärejä, mutta salamavalojulkisuudessa huonohampainen Washington, ylipainoinen Adams tai julkisia esiintymisiä karttanut ujo Jefferson tuskin kauaa pärjäisivät. Samoin perustuslain laatineen Madisonin kaltaisen hintelän miehenkätkäleen voisi nykyajan TV-vaaleissa ruksia yli saman tien.

Muista uudemmista Yhdysvaltain presidenteistä laadittujen elämänkertojen kategoriaan kuuluvista, poikkeuksellisen onnistuneista tekeleistä esille nostettakoon Ron Chernowin Washington – A Life ja erityisesti Robert A. Caron moniosainen Lyndon B. Johnson -elämäkerta, jonka laatu ja kunnianhimoisuus vievät koko genren uudelle tasolle: Caro on penkonut lävitse Johnsonin 34 miljoonaa dokumenttia käsittävät paperit ja löytänyt paljon sellaista, mikä on aiemmilta tutkijoilta jäänyt huomaamatta (eivätkä löydökset sivumennen sanoen useimmiten mairittele LBJ:tä). Perusteellisessa työssä on kuitenkin varjopuolensa, ja on vain toivottava, että lähes 80-vuotiaana vihdoin Johnsonin presidenttikausiin keskittyvään viidenteen osaan ehtinyt Caro ehtisi saada työnsä päätökseen.

Entä mikä on presidenttielämänkerran tila Suomessa? Vaikuttaa siltä, että koska alan volyymi on pakostikin toisenlainen kuin Yhdysvalloissa, on sitä myös biografian synnytysprosessi. Yleensä meillä aloitteentekijänä on ollut valtio, ja biografiakirjallisuuden kattavuudessa on aukkoja. Täällä oikeasti kirjoittaa osaavien ei yleisön pienuuden vuoksi kannata jalostaa akateemisista ”scholarly biography” -versioista suureen yleisöön vetoavaa kassamagneettia, koska kiinnostuneet voivat ostaa perustutkimuksenkin. Ainoana yrityksenä tulee mieleen Veijo Meren Mannerheim-elämäkerta, mutta muutoin kanssamme ovat sinänsä ansiokkaat Tuomo Polvisen Paasikivi-sarja Valtiomiehen elämäntyö ja tietenkin Juhani Suomen kahdeksanosainen Kekkos-järkäleistö, jonka lukemisesta luulisi saavan kunniakirjan. Kekkosesta on kirjoitettu yli 200 kirjaa kalamieheydestä tunne-elämään, mutta niin yksinkertainen (?) asia kuin koko elämän kattava, yksiniteinen, neutraalista näkökulmasta hyvin kirjoitettu elämäkerta puuttuu. Juhani Suomen 700-sivuinen ihannoiva, sinänsä lukukelpoinen tiivistelmä Lohen sukua alkaa 1930-luvulta ja keskittyy hallitusjuonitteluihin, kun taas Jukka Seppisen Suomen johtaja on valitettavasti opponoimattoman proseminaarityön tasoa. Kaiken kaikkiaan esimerkki kotimaasta alleviivaa sitä, mistä lähdimme liikkeelle: presidenttibiografian tekeminen on vaikea taito, minkä vuoksi sen onnistuneita ilmentymiä, kuten John Adamsia, on miellyttävä lukea.