Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat

 

 

Vägen till Klockrike (1948)

Vuonna 1974 Ruotsin akatemialla oli useita nimekkäitä ehdokkaita Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja spekulaatioissa pyörivät sellaiset nimet kuin Saul Bellow, Jorge Luis Borges, Graham Greene ja Vladimir Nabokov. Nimekäs nelikko ja monet muut jäivät kuitenkin nuolemaan näppejään, sillä Nobel-komitea tyrmistytti kaikki myöntämällä palkinnon kahdelle ruotsalaiselle, Harry Martinsonille ja Eyvind Johnsonille, jotka kumpikin sattuivat kaiken hyvän lisäksi olemaan Ruotsin akatemian jäseniä. Seurauksena oli kritiikkimyrsky.

Kansainvälisesti Johnson ja Martinson lienevät kadonneet samaan unohduksen yöhön, jonne sellaiset laureaatit kuin Paul Heyse tai Carl Spitteler (tai F. E. Sillanpää, ollaksemme aivan rehellisiä) ovat vajonneet. Tämä on ehkä vahinkokin, sillä kun ruotsalaisia nobelisteja lukee, huomaa heistä useimmiten pitävänsä, tai ainakin syntyy tunne, ettei palkinto ole tullut niin höpöperustein kuin voisi kuvitella. Pär Lagerkvistin Barabbas on jokseenkin viehättävä pieni romaani, ja Johnsonin Rantojen tyrskyt kuuluu ehdottomasti ruotsalaisen kirjallisuuden kaanoniin, jos sellainen halutaan määritellä.

Harry Martinsonin (1904–1978) tunnetuin teos lienee tieteisrunoelma Aniara (1956), jossa ydinsodan vuoksi maasta Marsiin matkaava evakkoalus ajautuu pois aurinkokunnasta. Lapsena orvoksi jäänyt Martinson kasvoi useissa sijaiskodeissa ja lähti 16-vuotiaana merille, minkä ohella hän vietti ulkomaiden lisäksi koti-Ruotsissa elämää, jollaisen viettäjään nykyisin kohdistettaisiin suuri määrä poliittista huolta ja tulva työvoimapoliittisia toimenpiteitä. Sairastuttuaan tuberkuloosiin hän joutui asettumaan aloilleen ja alkoi kirjoittaa runoja ja omaelämänkerrallista proosaa, johon lukeutuvat muun muassa lapsuudenkuvaus Nässlorna blomma (1935) sekä kulkurien ja muiden yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneiden elämää sympatisoiva Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike, 1948; suom. Annamari Sarajas, 1949).

Kulkijan pilvilinnat on kertomus Bollesta, jonka sikarintekijän ammatin teollistuminen ja koneistuminen vievät, ja jonka vastaus industrialismin ja kapitalismin luovan tuhon haasteeseen ei ole uudelleenkouluttautuminen tai työkkärin kurssi, vaan vagabondius. Kiertely on hänelle pakonomainen tarve ja tapa elää, ja Bolle vaeltelee kerjäten ja metsä- ja sekatöitä tehden ympäri 1900-luvun vaihteen Ruotsia; alkuperäisteoksen nimessä on kulkurien keskuudessa myyttinen Klockriken pitäjä, jonne maankiertäjien on mahdoton päästä kiertävien ratsupoliisien takia.

Maanteillä vietettyjen vuosien myötä kummituksenkaltaisiksi muuttuneet kulkurit saavat osakseen tyypillisen rantojen miesten kohtelun. Niin kauniita kuin metsät, järvet ja purot ovatkin, kulkurin elämää hallitsee lopulta pelko: ”Hän saattoi tulla keittiöön ja seistä ovensuussa vavisten ja peloissaan kuin kyyristynyt koira ja silloin toivottomana huomata, että häntä itseään tosiasiassa pelättiin kuin bengalilaista tiikeriä. Pelko joutua epäillyksi kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan päällä, missä väärinkäsitykset olivat väistämättömiä, koska mahdollisuus asioiden oivaltamiseen oli aina niin rajoitettu, kulki kuin julma ja arka lanka läpi ammattikulkurin elämän.” Pelko siitä, että takuulla raiskaamisaltista resupekkaa hysteerisesti pelkääviä koulutyttöjä tulee vastaan, pelko henkilöpaperien kadottamisesta, pelko joutumisesta kivenlouhintaan ”Vuoreen”, kulkureiden ja kerjäläisten pakkotyölaitokseen. Jos taloihin menee kysymään syötävää, onko vastassa ystävällinen sielu vaiko susikoiran irti laskeva rähisijä, jumalansanaa sopottava neiti vai syöpäläisiä pelkäävä moralistikuulustelija? Mikäli armollinen suupala irtoaa, onko se sianmunuaista vai naurunremakan säestämänä saatu kahden kenkälankilla sivellyn laudanpalan väliin rutistettu hiirenraato?

Bollelle tulevat tutuksi enkelit ja pirut, koko kunniattomien ja mielestään kunniallisten lajitoveriemme kavalkadi: eliniäkseen sänkyyn tuomittu groteski vesipää ja muut talojen perimmäisiin kammareihin piilotetut parantumattomasti sairaat, fatalistikulkuri Vägdamm, parasiittiuttaan häpeävä Axne, ruokakulkuri Puolensapitävä Porsas sekä maapallon kahdesti kiertänyt globetrotteri Sandemar, jolla ”on henkisiä kykyjä seitsemän edestä”, joista kuitenkin ”useimmat käyttökelvottomia tässä maailmassa”. Mahdollisuuksia rakkauteen ei ole taajassa, niitä tarjoaa lähinnä sukulaismiestensä vetojuhdan osassa käyttämä erämaan yksinäinen karjapiika, jolle on ”inhimillisten onnettomuuksien arpauurnasta” annettu liki yhtä kova osa kuin Bollelle itselleen.

Kulkijan pilvilinnat on episodinomainen, runollinen, lopussa realismistaan luopuva, tunnelmaltaan hyvin ”ruotsalainen” ja samalla tavattoman viisas kirja.

Kesti lähes neljä vuosikymmentä, ennen kuin Ruotsin akatemia seuraavan kerran uskalsi myöntää palkinnon oman maan pojalle (runoilija Tomas Tranströmerille vuonna 2011). Vuoden 1974 kritiikillä oli toinenkin, valitettavampi seuraus: Martinson, joka oli kaikesta päättäen sangen herkkä mies, otti palkintoonsa kohdistuneen teilauksen raskaasti. Hän joutui mielenterveydellisten ongelmien vuoksi hoidettavaksi Karoliiniseen yliopistosairaalaan, jossa hän helmikuussa 1978 teki itsemurhan viiltämällä vatsansa auki saksilla.