Eric Hobsbawm: On History

Hiljattain kuollut brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm (1917–2012) muistetaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä historioitsijoista. Hobsbawm identifioidaan vahvasti marxilaisen historianäkemyksen kanssa, ja hän aloittikin kirjallisen tuotantonsa työväenliikettä koskevilla tutkimuksilla. Parhaimmin Hobsbawmin tuotannosta muistetaan kuitenkin 1800-lukua käsittelevä trilogia The Age of Revolution, The Age of Capital ja The Age of Empire sekä trilogian ”lyhyttä 1900-lukua” käsittelevä jatko-osa The Age of Extremes, joita jopa konservatiivinen Niall Ferguson on ylistänyt parhaaksi johdatukseksi modernin ajan historiaan. Näiden lisäksi Hobsbawm on saanut mainetta ”keksittyjen traditioiden” esilletuojana.

Hobsbawmin teos On History (1997) koostuu 30 vuoden ajalta kerätyistä luennoista ja esitelmistä eri tilaisuuksissa sekä kirja-arvosteluista, ja yhdessä nämä muodostavat Hobsbawmin ajattelua monesta kulmasta valottavan historiateoreettisen kokonaisuuden. Yleisluontoisten menneisyyttä ja sen roolia yhteiskunnassa koskevien pohdintojen ohella kirjoitukset käsittelevät muun muassa sosiaalihistoriaa, historioitsijoiden ja ekonomistien suhdetta ja postmoderneja virtauksia.

Kuinka Hobsbawmin toisinaan ristiriitoja herättänyt marxilaisuus näkyy hänen historiankirjoituksessaan? Hobsbawmille Marx pysyy kommunismin tappiosta huolimatta mestarina, senseinä ja innoittajana, jonka materialistisen historianäkemyksen hän katsoo edelleen olevan hedelmällisin lähtökohta historian ymmärtämiselle, ja jonka konsepteja myöhemmät tulokkaat ovat vääristäneet ja vulgarisoineet. Tämän katsannon validiteetti ei ole maailmanhistorian tapahtumien johdosta muuttunut: jokainen asioista perillä oleva tietää, että Marx on yhteiskuntafilosofina kaikkea muuta kuin passé, vaikkei hänen ennustuksiensa pohjalle enää rakennetakaan yhteiskuntia. Hobsbawm antoi tunnetusti välillä polemiikkia herättäneitä lausuntoja muun muassa Neuvostoliittoon ja kommunismiin liittyen: hän on esimerkiksi sanonut haastattelussa, että 20 miljoonaa uhria ovat hyväksyttäviä, jos kommunistinen utopia olisi saatu aikaan. Tämä kuulostaa ronskilta, mutta lausunto on sidottu siihen, että ideologioiden kamppailussa uhreja tuli joka tapauksessa, joten olisi ollut parempi, jos lopputulema olisi ollut paras mahdollinen, jollaiseksi hän maailmankommunismin katsoo. Hobsbawm on selvillä reaalisosialismin rikoksista ja huomioi ne, mutta hänelle paremman, oikean kommunismin mahdollisuus on yhä olemassa; useimmat ovat sen vuosien 1989–1991 tapahtumien jälkeen hylänneet. Oleellista on, että Hobsbawmin historiallisia kontribuutioita ei voi sivuuttaa kommunismikortilla, vaikka monet niin haluaisivatkin tehdä. Marxin vaikutusta historiankirjoitukseen on vaikea kiistää, vaikka Marx kirjoitti hyvin vähän historiaa. Historioitsijaa ei voida myöskään kieltää kysymästä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osin hän äitynee vastaamaankin niihin, ja Hobsbawm tuo teksteissään usein julki poliittiset mieltymyksensä. Yhteiskunta koostuu valtaa saaneista päätöksentekijöistä ja niistä heikommista tai tavallisista ihmisistä, joita nuo päätökset koskevat, ja psykologinen etäännyttäminen ja kompartmentalisaatio pitävät nämä kaksi joukkiota tehokkaasti erillään ja saavat demonisoimaan toisensa; usein nimitämme näitä ryhmiä myös oikeistoksi ja vasemmistoksi. Erottelulinja kulkee siinä, kummalla puolen ”hyvät ihmiset” sijaitsevat: ovatko etevät ja ahkerat (tai sellaisiksi oletetut) huipulla luonnostaan vai ketkuilun kautta, ja ovatko muut ignoranttia massaa vai riistettyjä uhreja? Hobsbawm sympatisoi avoimesti ”pientä ihmistä”: hän muistuttaa esimerkiksi, etteivät opettajat ole lahjakkaita vaan keskinkertaisia oppilaita varten, ja samoin yhteiskunta on järjestettävä niin, että keskinkertainen ihminen voi siinä pärjätä. (Vastakkainen näkemys sille, että tulevaisuuden työelämässä pärjää vain 20 % väestöstä.) Silti Marxin nimen tiheähkö esiintyminen voi vuonna 1997 ilmestyneessä, joskin vanhempia tekstejä sisältävässä teoksessa herättää kysymyksiä sen nykyrelevanssista aikana, jolloin Marxiin liittyvät konnotaatiot ovat kovin 1970-lukulaisia (ja sehän on kirosana). Silti Hobsbawmin tekstistä jää varsin viisas yleisvaikutelma.

Hayden Whitea askarruttaneeseen kysymykseen, miksi historioitsijoita ylipäätään on, Hobsbawm vastaa luvussa ”What Can History Tell Us about Contemporary Society?”. Onko historialla muuta roolia kuin vaikkapa kirjallisuudentutkimuksella tai klassisilla kielillä, jotka ovat eittämättä perin juurin mielenkiintoisia, mutta sinänsä melko hyödyttömiä (mitä ”hyödyn” nyt sitten katsotaankin olevan)? Hobsbawmille avainsana on kokemus: aivan kuten ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia on tehdä arvioita ja oppia kokemastaan ja tekemistään virheistä, on ihmisyhteisöillä käytettävissään vuosituhansien kokemukset erilaisista toimintatavoista. Ihminen kykenee ratkomaan monimutkaisia älyllisiä ongelmia, mutta ilman kykyä muistaa asioita hän ei tekisi älyllään paljoakaan. Historia on siten ihmisyhteisön, jonka koko voi olla mitä vain heimosta kansallisvaltioon ja koko ihmiskuntaan, kollektiivinen muisti. Staattisessa yhteiskunnassa historia kertoo, kuinka yhteiskunnan tulisi toimia; menneisyys sisältää ideaalimallin, jonka jäljittelyssä onnistuminen määrää yhteiskunnan onnellisuuden. Nykyisin, kun jatkuva edistys on tullut normiksi ja vaikkapa tietokoneiden kapasiteetti moninkertaistuu parin vuoden välein, tämä vaikuttaa toivottoman tunkkaiselta maailmankatsomukselta. Totuttuun ja testattuun turvautuminen on kuitenkin täysin järkevä strategia yhteisössä, jossa lailliset ja laittomat rosvojoukkiot, kulkutaudit ja sato-onni synnyttävät suurta epävarmuutta. Sellaisissa oloissa ei erityisemmin innovoida. Halua nähdä menneisyydessä jokin sukupolvi sukupolvelta replikointia edellyttävä tila voi kuitenkin toimia kehityksen jarruna (järjestyneet uskonnot mainittava tässä), ja suhteettomasti valtaa saavat ne, joilla on kulloinenkin agendakontrolli siihen, mitä osaa menneestä tulisi jäljitellä. Menneisyyden auktoriteetin hallinta on keskeisimpiä valtaresursseja, koska ikä legitimoi usein tehokkaammin kuin järki. Nationalismista paljon kirjoittanut Hobsbawm siteeraakin Ernest Renanin sanoja, joiden mukaan ”keskeinen kansakuntana olemisen osatekijä on historian väärinymmärtäminen”. Historioitsija voi paljastaa vallanpitäjien ja myös kansan miellyttämiseksi kehiteltyjä menneisyyskuvia ja ajopuuteorioita epätosiksi, mutta yleiseen tietoisuuteen historioitsijoiden näkemykset siirtyvät hitaasti, ja usein poliitikkojen ja suuren yleisön taholta on luvassa torjuntaa, vähättelyä ja puhetta poliittisista punaprofessoreista. Tämä ei ole vain historioitsijan kohtalo, vaan muidenkin tieteentekijöiden: esimerkiksi ministeriöt (tarvitsee vain ajatella maa- ja metsätalousministeriötä ja toisaalta ympäristöministeriötä) tilaavat tutkimuslaitoksilta monenlaisia tutkimuksia mausteeksi ja sen osoittamiseksi, että päätökset ovat tutkimustietopohjaisia, vaikka lainsäädäntönä ilmenevä lopputulos yleensä valmistellaan poliittisten mieltymysten mukaisesti ja tutkimustiedon vastaisesti. Hobsbawm ottaa esimerkiksi Libanonin, jonka historiaan tutustuminen olisi välttänyt Yhdysvaltoja tekemästä sotilasoperaatioissaan monia virheitä. Kun tehdään politiikkaa, eivät huonot ratkaisut ole aina merkki siitä, että päätöksentekijät ovat tietämättömiä tosiasioista, vaan heillä on syynsä olla kuulematta niitä. Erityisintressit ja se, mitä psykologit kutsuvat nimellä ”groupthink” jyräävät tutkimustiedon raa’asti aina.

Paitsi että historiallisella perspektiivillä on parhaimmillaan kyky inokuloida meidät maailmassa paljon liikkuvia typeriä väitteitä vastaan, saattaisi sen käyttö oikeissa paikoissa ratkaista monia ongelmia. Yleisesti ottaen ihmisen kyvyt ja äly soveltuvat paremmin taktisten (lyhyen tähtäimen) ongelmien kuin strategisten (kokonaisuutta hahmottavan, pitkän tähtäimen) ratkaisemiseen, mistä ilmastonmuutos ja ympäristön kaikkinainen ylilaiduntaminen ja pilaantuminen ovat vain eräitä esimerkkejä. On selvää, että aidosti älykäs laji osaisi ratkoa kyseiset ongelmat pienellä määrällä yhteistyötä ilman, että tarvitaan jonkinlaista suuren mittaluokan katastrofia silmien aukaisemiseen. Samoin vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin tahdottomina arkkitehteina oli mittaamaton joukko briljantteja ja huippuälykkäitä yksittäisiä toimijoita, ja (viiden vuoden aikaperspektiivillä laaditun) teorian mukaan kaikki oli hyvin. Juuri taloudessa (jonka suhdetta historiaan Hobsbawm käsittelee kahden esseen verran) aikaperspektiivi olisi tärkeä: vain hyvin naiivi henkilö voi väittää, ettei 1930-luvun suuressa lamassa ole enää mitään oleellista vuoden 2008 kriisin ymmärtämisessä. Konkreettiset ongelmat ovat uudenlaisia, mutta onko ihminen nyt niin paljon viisaampi, ettei viime kädessä paljolti psykologiaan pohjautuva talous sisältäisi ainuttakaan samanlaista mekanismia kuin 80 vuotta sitten?

Onko historia edistynyt? Hobsbawm kuvaa luonnontieteiden valtavaa kehitystä elinaikanaan ja toteaa, ettei kirjallisuuskritiikki edisty samalla tavoin: Newton ymmärsi fysiikasta paljon vähemmän kuin kuka tahansa nykyopiskelija, mutta Roland Barthes ei ole tehnyt Samuel Johnsonin tekeleitä hyödyttömiksi. Vertailukohtana Hobsbawm käyttää juoksua, jossa maailmanennätykset kehittyvät jatkuvasti, ja shakkia, joka hänen mukaansa pysyy jokseenkin samanlaisena (tässä Hobsbawm on tosin pahasti väärässä, shakki ja vielä pitemmän muistiinmerkityn historian omaava go-lautapeli ovat kehittyneet huomattavasti, eikä esimerkiksi 1800-luvun pelaaja ymmärtäisi nykyshakista mitään). Luonnontieteiden tapaan historiassa kuitenkin vanhat teokset, kuten vaikkapa Gibbon, muuttuvat tieteen tavoin tietoarvoltaan olemattomiksi, ja niitä voi enää lukea historiallisesta ja kirjallisesta mielenkiinnosta itse teosta, ei siinä esitetyn historiankirjoituksen oikeellisuutta kohtaan. Hobsbawm toteaa, että historian vaatimat älylliset valmiudet eivät ole samoja kuin luonnontieteissä tai muissa matemaattisissa tieteissä. Vanhaan malliin kirjoitettu sakset ja liima -historia ei vaatinut älyllisesti kummoisia, vaikka parhaimmillaan saattoikin olla miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Toisaalta tapahtumia toisensa perään kuvaavan rankelaisen historiankirjoituksen mahdollisuus antaa välineitä yhteiskunnan ymmärtämiseen oli mitätön. Annalistien myötä historiantutkimus sen sijaan nousi Ranskassa älylliseen keskiöön, ja toisaalta monet nykyiset historianlajit vaativat tekijöiltään monipuolisen tieteellis-intellektuaalisen välineistön hallintaa. Hobsbawmin aikana historiassa tapahtunut muutos oli suurta: Arnaldo Momigliano kuvasi historiankirjoituksen muuttumista vuonna 1954 siten, että poliittinen ja uskontohistoria olivat vähentyneet merkittävästi ja kansalliset historiat vaikuttivat vanhanaikaisilta, joskin sellaisille on aina kysyntänsä. Sosiaalihistoria ja ”sosiaaliset voimat” selitystekijänä olivat nousseet keskiöön, eivätkä pelkät ”ideat” enää menneet yhtä helposti läpi historiallisina selityksinä. Myöskään vuoden 1954 tilanteessa maailmanhistoria ei yhtä helposti kuin 1800-luvulla näyttäytynyt jatkuvana edistyksenä. Nykyisin historiantutkimuksen kenttä on niin pirstaloitunut ja erikoistunut, että 1800-lukulaisesti maantieteellisten perusteiden mukaan nimetyt professuurit alkavat joissain tapauksissa tuntua aikansa eläneiltä. (Mitä vaikkapa ”Euroopan historian professorin” vakanssia pitävä henkilö osaa ja mitä hänen tulisi osata? Tunteeko hän entisen Jugoslavian ympäristöhistoriaa?)

Kappaleessa Revival of the Narrative Hobsbawm noteeraa kollegansa havainnon, ettei suuria ”miksi” -kysymyksiä historiantutkimuksessa enää (vuonna 1980) näytetä kysyvän. Kiinnostukset ja historiantutkimuksen muodit kulkevat aalloissa, ja tilanne on nykyisin hyvin toisenlainen: sellaiset kirjoittajat kuin Samuel Huntington, harmikseen pelkästä yleensä väärinymmärretystä historian loppu -teesistä tunnettu Francis Fukuyama ja Jared Diamond ovat sittemmin julkaisseet juuri suuria kysymyksiä kysyviä kirjoja koskien sivilisaatioita, poliittisten järjestelmien syntyä ja ”miksi Eurooppa”-kysymystä. Samaa työtä ovat jatkaneet maailmanhistoriaa yleistasolla lintuperspektiivistä hahmottaneet isä ja poika McNeill (The Human Web, 2003) ja esimerkiksi Ian Morris (Why the West Rules – For Now, 2010). Isoihin kysymyksiin on siten jälleen palattu, ja esimerkiksi evoluutioteoria, psykologia ja peliteoria antavat mielenkiintoisia synteesejä tuottavia yhdistelymahdollisuuksia. Psykologi Steven Pinker Harvardin yliopistosta väittää teoksessaan The Better Angels of Our Nature (2011), että väkivallan määrä ihmiskunnan historiassa on jatkuvasti vähentynyt (1900-lukua muistellessa aluksi yllättävä väite), ja vyöryttää eri tieteenaloihin tukeutuen liki 800 sivua perusteluja. Suurten kysymysten äärellä liikkuvat siis muutkin kuin ”puhtaat” historioitsijat. Hobsbawmille historian keskeisin kysymys on se, kuinka vuosimiljoonia metsästäjä-keräilijöinä toimineista otuksista muutaman kymmenen tuhannen vuoden sisällä tuli ensin maata viljeleviä ja sitten avaruudessa käyviä nykyihmisiä.

Mikä on Hobsbawmin kanta postmoderneihin virtauksiin? Marxilaisuutensa lisäksi Hobsbawm tuo esille jo johdannossa keskeisen historianfilosofisen premissinsä: hänelle historia on kuin onkin todellisuutta, ei relativismia. Päämääränä on totuuden etsintä, ei juureton kikkailu ja sekamelska: Hobsbawmille historia saa rauhassa olla käytännöllistä ja toimia kuin oikeudenkäynti, jossa vain positivistisella evidenssillä on arvoa. Jos murhapaikalta löytyy epäillyn DNA:ta ja murha-ase hänen kotoaan, ei syytöksiin voi vain vastata, että tuo nyt on vain yksi narratiivi. Hobsbawm pitää siten historiankirjoitukselle täysin pätevänä lähtökohtana kekkoslaista maksiimia ”niin on, jos siltä näyttää”.

Kuten Croce totesi, kaikki historia on nykyhetken historiaa, ja inhimillisenä toimijana historiantutkijalla on houkutus ja mahdollisuus tulkita asioita oman viiteryhmänsä ja preferenssiensä kannalta edullisesti. On myös mahdollisuus, että joku ottaa hänen tulkintansa tosissaan. Merkittävillä historioitsijoilla on aina jokin suhde valtarakenteisiin, joko säilyttävä ja legitimoiva tai kyseenalaistava ja keikuttava. Molemmin puolin jakolinjaa voidaan tuottaa ja on tuotettu korkeatasoista tutkimusta, ja Hobsbawm sijoittuu mitä ilmeisimmin jälkimmäiseen kategoriaan. Historioitsijoiden tulisi kuitenkin muistaa, että vaikka heistä olisi kuinka hohdokasta istua solmuke kaulassa valtaa pitävien isojen poikien vieressä cocktail-kutsuilla, heillä on velvollisuuksia niitä kohtaan, joita ei juhliin ole kutsuttu: viime kädessä historioitsijat tuottavat raaka-aineet ja oopiumiunikot mytologioille ja propagandalle, jotka pahimmillaan voivat maksaa astronomisen määrän ihmishenkiä.

Saul Bellow: Augie Marchin kiemurat

Tälläkin hetkellä monenlukuisissa keskilännen pikkukaupunkien kellariloukoissa, manhattanilaisessa condossa, Starbucksissa, ja mielikuvituksettoman nostalgikon tapauksessa pariisilaisessa kattohuoneistossa työstyy etsitty, monesti löydetty ja silti kadoksissa oleva kirjallinen hengentuote: Great American Novel, Suuri amerikkalainen romaani, jonka haku muistuttaa toisinaan argentiinalaisten vimmaista uuden Maradonan etsintää. Siis romaania, joka aiheensa, kielensä ja ajankuvauksensa puolesta tavoittaa ajan hengen ja täyttää sitä tilaa, joka kansalliseepoksilla ja Pohjantähti-trilogioilla on kansakuntien itseymmärryksessä.

Mitat täyttäviä mestariteoksia on ilmestynyt muutamia vuosikymmenessä ja ilmestynee jatkossakin: amerikkalaisuuden ydintä on haravoitu niin valaanpyynnin, Mississippi-virran, jatsityttöjen kuin Suuren lamankin tematiikasta. Yhdysvaltain nykykirjallisuuden toistaiseksi Nobelittomilla (ja Ruotsin akatemian nuivasta asenteesta yhdysvaltalaista kirjallisuutta kohtaan päätellen sellaiseksi jäävillä) kärkinimillä, Rothilla, Pynchonilla, DeLillolla, Updikella, McCarthylla ja niin edelleen kuuluu luonnollisestikin olla tuotannossaan yksi tai useampia ehdokkaita epiteetin haltijaksi. Listaa American Pastoral, Gravity's Rainbow, Underworld, Rabbit, Run ja Blood Meridian voi kukin jatkaa mieltymystensä mukaan.

Ilmestyessään vuonna 1953 tuolloin vielä suhteellisen tuntemattoman chicagolaisen kynäilijän Saul Bellow'n (1915–2005) kolmas teos Augie Marchin kiemurat (The Adventures of Augie March) otettiin välittömästi vastaan tervetulleena tulokkaana suurten joukkoon ja sille myönnettiin arvostettu National Book Award. Bellow'ta monet pitävät Yhdysvaltain sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä nimenä (Philip Rothin mukaan amerikkalaisen kirjallisuuden selkärangan muodostaa viisi nimeä: Hawthorne, Melville, Twain, Faulkner ja Bellow), ja hän onkin määrätyssä mielessä eräänlainen uuden maailman vastine Thomas Mannille, kirjailijatyyppi joka on imenyt itseensä koko länsimaisen sivistyksen ja suoltaa tämän jäljiltä toinen toistaan ensiluokkaisempia teoksia. Näistä tunnetuin lienee Bellow'n mestariteoksena pidetty Herzog (1964), jonka päähenkilö Moses Herzog on Bellow'n tuotannon arkkityyppi: ongelmainen juutalaisintellekti, jonka vastaus elämän ongelmiin on kirjoitella lähettämättömäksi jääviä kirjeitä kuolleille ajattelijoille ja presidentille. Bellow on toisinaan leimattu jonkinlaiseksi intellektuelleille kirjoittavaksi älykkökirjailijaksi, eivätkä kaikki saa hänen ideasfääreissä huitelevista ja kielellisen briljanssin kyllästämistä kirjoistaan otetta. Toisaalta hänen teoksensa ovat kuitenkin hyvin klassista traditiota edustavia ja ei-itsetarkoituksellisesti humoristisia, ilman modernismin tai postmodernismin mukanaan tuomia verbaalipalapelejä, mutta kriitikoille klassinen tyyli merkitsi mielikuvituksetonta paluuta 1800-luvulle ja referenssiviljely älyllisine pohdintoineen pelkkää ”huomatkaa älykkyyteni, huomaattehan”-leveilyä. Kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia Bellow'lle kuitenkin satoi, ja esimerkiksi Martin Amisille hän on ”suurin amerikkalainen kirjailija koskaan”, joka on enemmän ”luonnonvoima” kuin kirjailija ja jonka lauseet nyt vain ”yksinkertaisesti painavat enemmän kuin muiden”. ”Kirjalliset meriitit hakevat vertaistaan” ja ”amerikanjuutalaisen kirjallisuuden kirkkain johtotähti”, toteaa Helsingin Sanomien eulogia.

Molemmissa, Mannissa ja Bellow'ssa on kenties henkilöinä piirteitä, jotka vaikeuttavat heidän nostamistaan ihannekuvaksi, jos siis sellaista kirjailijassa 1800-luvun hengessä haluaa etsiä. Suuren humanistin Mannin kylmänkalskea perhe-elämä, pikkumaisuus ja pukufetissit sikseen, Buster Keatonia muistuttanut nappisilmä-Bellow oli kyltymätön naissankari, jonka viiden turbulentin avioliiton erojen syyt löytyivät aina vastapuolista (jotka päätyivät karikatyyreina romaanien inhottaviksi ja ohuiksi naishahmoiksi), ja jonka pojalla oli tilityskirjassaan iskän toimista yhtä sun toista huomautettavaa. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Bellow'n ympärillä leijuva jonkinlainen sagacity, ymmärrys ja siitä kumpuava lyyrinen teksti on parhaimmillaan kuin jumalten sanelukoneesta litteroitu. Nobelin vuonna 1976 saatuaan Bellow jossain määrin himmeni ja alkoi tehdä lyhyempiä, kirjalliselta tasoltaan vaatimattomammiksi jääneitä romaaneja. 30-luvun marxistin ja radikaalin poliittiset kannat liukuivat yhä konservatiivisempaan suuntaan, ja ulostulot muun muassa Israelista, kampusaktivismista ja feminismistä aiheuttivat närkästynyttä porinaa. 

Augie Marchin aloitus on Yhdysvaltain kirjallisuuden kuuluisimpia:

”I am an American, Chicago born – Chicago, that somber city – and go at things as I have taught myself, free-style, and will make the record in my own way: first to knock, first admitted; sometimes an innocent knock, sometimes a not so innocent. But a man's character is his fate, says Heraclitus, and in the end there isn't any way to disguise the nature of the knocks by acoustical work on the door or gloving the knuckles.”

Avaus sisältää pähkinänkuoressa belloviaanisen tutkimustehtävän ja amerikkalaisuuden ydineetoksen: asiat on lupa tehdä free-style, jos ne toimivat; toimivuuden mittapuuna on tehokkuus, ja tehokkuuden mittayksikkönä dollari. Jeffersonin tasavallassa ensiksi koputtavalle avataan, eikä kartanonherralla, tsaarilla, pikkuvirkamiehellä sen paremmin kuin liittovaltion hallituksella ole siihen mutisemista. Herakleitos lyödään pöytään heti lukijan ikään kuin totuttelemiseksi Bellow'n estottomaan klassikko-namedroppingiin. Koko romaani voidaan nähdä eräänlaisena rapsodianomaisena antiikin, Rousseaun ja kumppaneiden istutuksena amerikkalaiseen miljööhön sen todistamiseksi, että jiddišiä pulppuavien maahanmuuttajaghettojen, lihanpakkaamojen ja raa'an ja dégoutantin kapitalismin keskellä voi kuin voikin kypsyä yhtä suuria ajatuksia kuin Atlantin toisella puolen.

Augie on omituinen romaanisankari. Hänen eteensä ei työnny haasteita suoriuduttaviksi, joiden jälkeen hänelle voitaisiin tyytyväisesti etsiä muutosvektori kohti ymmärtävämpää ihmisyyttä. Augielle vain yksinkertaisesti tapahtuu asioita, ja hänen oman tahtonsa rooli hänen niihin ohjautuessaan jää kyseenalaiseksi. Hänen muiden juoninnoista käsin ohjautuvien seikkailujensa päänäyttämöjä ovat ensin trokareiden ja muiden yrittelijöiden 20-luku ja sittemmin pakkoliikkeiseen kekseliäisyyteen ohjaava Suuri lama, ja hän ajautuu niihin apunaan ja vastustajinaan ”sivukujien pikku-Machiavellien” henkilökaskadi: odessalainen isoäiti Lausch, joka tavaran saamiseksi dispensaarista opettaa Augielle viranomaisille valehtelun alkeet; hyväntahtoinen äiti, jolta Augie ”ei oppinut mitä hän opetti, vaan minkä itse havaitsin”, amerikkalaista bisnesunelmaa elävä pekkaherlinmäinen isoveli Simon ja idioottiveli Georgie, vaihtuvat ystävättäret joiden kanssa ristikkäin vehdatessaan Augie asiansa tietysti sössii, adoptiohimoinen miljonääri ja aviohimoisia naisia, abortin tarvitseva Mimi Villars, kiinteistökeinottelija Five Properties sekä ei-esikuvallinen esikuva Einhorn, jonka sukupuolinälkää raajarikkoisuus ei ole tyrehdyttänyt ja joka tutustuttaa Augien bordelliin. Sivuilta vilkuttelee merkillinen, elämänmakuinen joukkio rajallisessa elämänkamppailussaan jotakin haluavia ja tavoittelevia lajitovereita, joille Augie itse on riepoteltava saalis, koska hän itse hyväntahtoisuudessaan ei osaa haluta mitään. Augien Bildungsromanin Bildung vie hänet muun muassa varastelemaan kirjakaupoista, CIO:n ammattiliittonilkiksi, Meksikoon kouluttamaan kotkaa, Pariisiin ja merionnettomuuteen, josta hän pelastuu lautalle hullun Basteshaw'n kanssa, joka puolestaan haluaa Augien kanssaan Kanarialle tekemään tieteellisiä ikävystyneisyyttä torjuvia protoplasmakokeita. Kuunnellessaan hänen puolimielisiä vuodatuksiaan Augie on pelon ja kunnioituksen vallassa, koska ”näkee jälleen merkin, jonka alla on syntynyt”.

Augie Marchin kiemurat on 500 sivun möhkäle ilon ja älyn hölkkää, värikkäitä hahmoja, hämmennystä, juutalaisuutta, Chicagoa, Amerikkaa ja maailmaa, ja lunastaa helposti oman paikkansa yhtenä suurista amerikkalaisista romaaneista.