Pidot Tornissa (+ jatko-osat)

Mikä kirja kuvaisi parhaimmin tunnelmia 1930-luvun Suomessa? Haanpään Noitaympyrä, Waltarin Helsinki-romaanit vai Olavi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana? Tai ehkäpä Janne Kuutio? Tuon pula-ajan vuosikymmenen, johon liittyviin yleisiin mielikuviin lukeutuvat yhteiskunnan läpäisevä valkoisuus, Lapuanliike ja IKL, AKS, ei-vapaaehtoispohjaiset istunnot muurahaispesässä sekä tietysti suojeluskuntahengessä ahkerasti pelattu pesäpallo, joka epäilemättä koulutti Suomen nuorison parempaan käsikranaatinheittoon, mutta samalla resurssien liki rikollisena väärinkäyttönä viimeistään tuhosi maan toiveet koskaan päästä jalkapallon arvokisoihin.

 

Eräs vahva kandidaatti 30-luvun kuvaksi on keskustelukirja Pidot Tornissa, joka ilmestyi 1937 Gummeruksen kustantamana. Hotelli Tornin kabinettiin oli koottu vakuuttava keskustelijajoukko, johon (salanimillä) kuuluivat Esko Aaltonen (Lehtimies), Martti Haavio (Dosentti), Helvi Hämäläinen (Pikku rouva), Lauri Hakulinen (Kielimies), Matti Kurjensaari (Radikaali), Kaarlo Marjanen (Kriitikko), Niilo Mäki (Filosofi), Olavi Paavolainen (Kulttuurimatkailija), Sakari Pälsi (Suuri tuntematon), Jussi Teljo (Pessimisti), Tatu Vaaskivi (Kirjailija), Lauri Viljanen (Esteetikko), Kustaa Vilkuna (Kansatieteilijä), Kivimies itse nimimerkillä Konservatiivi sekä tuolloisen Cajanderin punamultahallituksen sisäministeri Urho Kekkonen (Herra ministeri). Pihvien, vasikanviillokkien ja kalan, jonka kanssa kulttuuria vihannut Kulttuurimatkailija joi punaviiniä, äärellä joukko keskusteli muun muassa suomalaisesta kansanluonteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta, ja käydyt kuusi keskustelua kirjoitettiin muistiin pikakirjoituksella. Lopputuloksen lukeminen tänä päivänä on erittäin antoisa kokemus, joka korvaamattoman ajankuvan ohella viimeistään avaa silmät myös sille, miten autuaasti kujalla, kuten nykyään on tapana sanoa, tulevaisuudenennustajat väkisin ovat jälkipolvien silmissä, ja kuinka totuuksien ikä on noin 20 vuotta, minkä keskustelijat itsekin myöntävät.

Poimintoja:

Konservatiivi: ”Suomalainen on tavattoman huono defensiivissä, mikä ilmenee meidän sotahistoriassamme, jos sitä kylmästi katsotaan. (…) Mutta se, joka yhdistää suomalaiset ja neekerit (…) on se, että tämä maanmuokkaus on sittenkin pohjaltaan passiivinen hengen toiminta, eikä aktiivinen – siis heikompi eikä niin väkevä.”

Kielimies: ”Minä olisin hyvin kiitollinen, jos minulla olisi vaimo, joka olisi kasvatettu naisellisten periaatteiden mukaan (…) Naisesta voidaan saada irti paljon enemmän, jos häntä kasvatetaan alleviivaamalla niitä puolia, joissa hän voi kehittyä. Alas yhteiskoulut! Lucina Hagmanin olemassaolo on ollut suuri tappio Suomen kulttuurille.”

Filosofi: ”...olisi tarpeellista tarkemmin tietää, missä suhteessa nämä käyttäytymisen puolet ovat yleensä keskenään, nimenomaan todeta, miten paljon verbaalisella ja ilme-alalla esiintyvä niukkuus ja karuus vaarallisesti patouttaa voimia, jotka sitä helpommin pyrkivät esiin toista ja tuhoisampaa tietä. Mikä on ollut toisaalta esim. painin ja puukonkäytön suhde motoorisen ilmaisun ja itsetehostuksen tyydyttäjänä?”
 

Lehtimies: ”Englanti, Ranska ja Saksa ja yleensä eurooppalaiset maat ovat päässeet pahimmasta rikollisuudenasteesta, ja tämä on johtunut siitä, että siellä on vuosisatojen kuluessa ollut hirvittävän paljon sisällisiä sotia, jotka ovat vieneet kansan kuona-aineksen.”
 

Huomioinarvoista on, että vaikka 30-luvun Suomea näkee usein maalailtavan kritiikittömäksi Saksan ihailijaksi, keskustelijoiden suhtautuminen Hitlerin Saksaan on erittäin kriittistä: maata verrataan Perttulan tylsämielisten kotiin, ja ”uusi saksalainen kulttuuri merkitsee kaiken inhimillisen kehityksen taaksepäin menoa ainakin sata vuotta”. Vielä voimakkaampi kritiikki kohdistuu ajan hengessä tietenkin Neuvostoliittoon eli ”ryssiin”, joita luonnehditaan masokistisiksi Raskolnikoveiksi. Lisäksi kulttuurin saralla keskustelijat moittivat liiallista tukeutumista Ruotsiin ja Skandinaviaan ja toivovat vaikutteita enemmänkin Englannista ja Ranskasta, minkä lisäksi kouluissa pitäisi ehdottomasti opettaa enemmän englantia. Latinan suhteen on eriäviä mielipiteitä: onko sen opettelu paras mahdollinen loogisen ajattelun kehittäjä, vai ajaisiko tehostettu äidinkielen opiskelu sittenkin saman asian? Keskustelijat moittivat Suomea myös liian humanistisesti orientoituneeksi (!) ja toivovat enemmän erilaista tekniikkaa ja vipstaakiosaamista. Jotain lienee 75 vuodessa kääntynyt ympäri.
 

Jo Platonin Pidoista kumpuavat keskustelukirjat eivät Suomessa suinkaan jääneet tähän, vaan traditiota on jatkettu aika ajoin. Vuonna 1954 ilmestyi Toiset pidot tornissa Kekkosen luottomiehen ja tulevan yleisradion pääjohtajan Eino S. Revon toimittamana. 1963 ilmestyi puolestaan Pidot Aulangolla (toim. Erno Paasilinna), jonka vääränsävyisistä ulkopolitiikkaosioista presidentti Kekkonen katsoi sillä kertaa aiheelliseksi ärähtää. Paasilinna toimitti 1972 sarjaan jo neljännen kirjan Pidot Suomessa, ja 2000-luvun alussa kokoonnuttiin 30 vuoden tauon jälkeen, minkä lopputulos sai ajalleen sopivan nimen Bileet Tornissa. Tähän tuoreimpaan keskustelukokoelmaan ottivat osaa muun muassa historioitsijoille tuttu Jukka Relander, Rosa Meriläinen, taloustieteilijä Markus Jäntti sekä Teemu ”loppuikänsä se kissantappaja” Mäki. Aiheina olivat talouden ylivalta, ideologisuus, media, taide ja keskustelu, sivistys, kasvatus ja globalisaatio.

Kirjoista voidaan sanoa, että ne kuvastavat aikaansa, ja nämä viisi teosta tekevät sitä vielä enemmän kuin kirjat keskimäärin. Toisaalta ,”plus ça change, plus c'est la même chose”:

 

1954: Herra Tohtori: ”Toinen, ehkä vieläkin ärsyttävämpi yksipuolisuus, on norsunluutornissa elävien huippukulttuurin harjoittajien koomillinen kauhu, kun he havaitsevat, että on olemassa tappelevia Metsäkukkoja, Rovaniemen markkinafilmejä ja muuta yhtä hirvittävää- - - siis se että massat, nämä kansan syvät rivit, kulttuurin kannattajat, että ne hankkivat itselleen oman tasonsa mukaista taidetta, miksei myös tiedettä Konsta Pylkkäsen tyyliin.”

 

1963: Sosiaalipoliitikko:”...varsinkin hum. kandit ja kumppanit, jotka menevät aivan mitättömillä tiedoilla lävitse, eivät saa lainkaan henkilökohtaista opetusta koko korkeakouluaikanaan. (…) Koko sakilla ei ole aavistustakaan siitä mitä on ajattelu. Sivistyksen pohjana on kuitenkin ajattelu eikä mikään 'omaksuminen'. (...) Jos te näkisitte niin kauhistuisitte, mitä tenteissä saattaa tapahtua. Yliopiston sääntöjen nojalla pitää päästää ihminen niin sanotuksi maisteriksi, vaikka näkee, ettei pitäisi päästää. Mutta koska hän tietää määrätyt fakkitiedot, niin sen ulkopuolelta hän saa olla mitä tahansa.”

 

1972: Talouspoliitikko: ”Minä sanon nyt ne, mitkä Suomessa minusta ovat nyt hyviä asioita. Hapan ruisleipä, maito, nimenomaan kylmä maito, ja sitten lenkkimakkara. Näiden lisäksi voisin sanoa: Urho Kaleva Kekkonen. (...) Ei tarvitse olla kuin kaksi viikkoa ulkomailla, kun rupeaa kaipaamaan ruisleipää, kylmää maitoa, lenkkimakkaraa ja sitä ulkopoliittista turvallisuutta, jonka Urho Kaleva Kekkonen on viime vuosikymmeninä saanut aikaan.”

Postimestari: ”Eläköön hän ikuisesti.”

Kirjailija: ”Siis ulkonaisesti Suomi on tänä päivänä kuin Amerikka ja henkiseltä ilmastoltaan kuin Itä-Saksa.”

2000: Jukka Relander: ”No hyvä, jos makuasioista ja mielipidekysymyksistä ei voida keskustella, mistä me sitten keskustelemme? Faktoista? Voin luetella täältä bussin 65A lähtöaikoja Helsingistä, ja joku toinen voi vastata luettelemalla 65A:n lähtöaikoja Oulunkylästä. Ehkä ne argumentit sitten kohtaavat Sörkassa.”

Markus Jäntti: ”Elitismi on hankala kysymys. On kyseenalaista olla aina olevinaan, että tietäisi paremmin kuin muut. Sillä asettaa itsensä naurunalaiseksi. Mutta kaikki, joilla on jotain sanottavaa, ovat tavallaan elitistejä.”

_______

Kuten esimerkit toivottavasti osoittavat, nämä kirjat ovat paitsi äärimmäisen valaisevia, myös hauskoja. Wärmstens empfohlen.

Yrjö Kivimies (toim.): Pidot Tornissa (1937)

Eino S. Repo (toim.): Toiset pidot Tornissa (1954)

Erno Paasilinna (toim.): Pidot Aulangolla (1963)

Erno Paasilinna (toim.): Pidot Suomessa (1972)

Heikki Valkama (toim.): Bileet Tornissa (2002)

Stefan Zweig: Shakkitarina

 

 

Tunnetuimpia pelejä käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia ovat Vladimir Nabokovin myös elokuvaksi sovitettu Lužinin puolustus (Zaštšita Lužina, 1930), jossa shakkinero Aleksandr Lužin sekoaa ja alkaa nähdä elämänsä shakkina, sekä go-ottelua kuvaava Kawabata Yasunarin Meijin (ei suomennettu, englanniksi The Master of Go) vuodelta 1951.

 

Vähintäänkin yhtä kuuluisa on itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942) pienoisromaani Shakkitarina (Schachnovelle, 1942). Zweig oli 1920–30-luvuilla erittäin suosittu kirjailija, joka on kuitenkin jäänyt hieman syrjään, kenties selkeän tyylinsä ja "liiallisen" lukukeveytensä vuoksi. Zweig kirjoitti monipuolisesti, romaaneja, näytelmiä, elämäkertoja (muun muassa Balzacista ja Marie Antoinettesta) ja eräs hänen tunnetuimpia teoksiaan on monien mielestä loisteliain Habsburg-Wienin kuvaus, omaelämäkerrallinen Eilispäivän maailma (Die Welt von Gestern, 1942). Zweig oli ennen muuta humanisti, joka juutalaisena pakeni natseja ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Brasiliaan, jossa Petrópolisin kaupungissa maailman menosta sydämistyneenä teki itsemurhan yhdessä vaimonsa kanssa, koska pimeyden hallitsema Eurooppa oli kaikissa suhteissa vorbei.

 

Shakkitarinan tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle, mielenkiintoiseen aikakauteen shakin kulttuurihistoriassa: maailmansotien välisen ajan kuvastoon kuuluvat viikkokausia jatkuneet turnaukset keskieurooppalaisissa kylpyläkaupungeissa ja eksoottisilla kaukomailla, loisteliaat pelisalit ja niissä voimiaan mittelevät suuret shakkipersoonallisuudet sekä Capablancan ja Aljehinin titaanien kohtaaminen Buenos Airesissa 1927, jossa voittamattomana pidetty shakkikone Capablanca hävisi raivoisan intohimoisesti peliin suhtautuneelle hyökkäysnero Aljehinille, joka ei koskaan päästänyt arkkivihollistaan uusintaotteluun. Shakista on kirjoitettu jonkin verran kaunokirjallisuutta, mutta shakin historia on itsessään usein tarua ihmeellisempää: Capablanca kuoli sydänkohtaukseen lempiharrastuksensa äärellä Manhattan Chess Clubilla (erään version mukaan nähtyään pelaajan tekevän huonon siirron), ja Aljehin, jonka shakkifanaattisuus meni niin pitkälle, että hänellä oli mustavalkoinen kissa nimeltä Chess, löydettiin kuolleena maanpaossa portugalilaisesta hotellihuoneestaan kurkussaan kahdeksansenttinen pureskelematon lihapala. Myös vuoden 1972 MM-ottelu Fischer–Spasski keskellä kylmää sotaa ja nuoren Kasparovin nousu kuilun partaalta maailmanmestariksi vuonna 1985 ovat tarinoita, jollaisia oikeastaan vain tosielämä voi uskottavasti synnyttää.

 

Montaa shakkiaiheista proosakirjaa ilman jonkinlaista hulluutta ei liene kirjoitettu, ja tosielämässä esimerkiksi niin 1800-luvun amerikkalainen shakkikomeetta Morphy kuin toinen amerikkalainen legenda Fischerkin sekosivat (kuten myös Steinitz, Rubinstein ja lukuisat muut). Morphy vätysteli päivänsä päämäärättä pitkin New Orleansia keskustellen henkilöiden kanssa, joita muut eivät nähneet, ja Fischer alkoi nähdä joka puolella vaikuttavan juutalaisten salaliiton, jonka pääasiallinen tehtävä on vainota Bobby Fischeriä. On siten enemmän kuin sopivaa, että myös Zweigin shakkitarinassa tietty maanisuus ja järkkynyt mieli ovat keskeisessä asemassa.

 

Shakkitarina on selkeydessään ja hioutuneisuudessaan mitä tyypillisintä Zweigia: shakin maailmanmestarina hallitsee idiot savant Mirko Czentovic, ”harvapuheinen, tylsä, leveäotsainen lapsi” ja ”oppimaton Bileamin aasi” eteläslaavilaisesta kylästä, jonka ainoa kyky on pelata suvereenia shakkia. Maailmanmestari on matkalla Buenos Airesiin laivalla, jolla matkaa myös tarinan kertoja, joka rahakkaan yllytyshullun McConnorin kanssa onnistuu haastamaan maailmanmestarin ottelemaan kanssaan. Kaksikko tietenkin häviää, kunnes toisessa pelissä jostain ilmestyvä muukalainen tohtori B. neuvoo heille keinon päästä tasapeliin. Tohtori B:n hämmästyttävät taidot herättävät kaksikon uteliaisuuden, ja tämä suostuu kertomaan, missä mielipuolisuutta hipovissa poikkeusoloissa hänen hämmästyttävät kykynsä ovat syntyneet: hän on ollut natsien vankina kuukausia, ja ulkoisista ärsykkeistä kokonaan riisuttuna hän on järjissään pysyäkseen pelannut läpi kaikki mestaripelit varastamastaan shakkikirjasta, ja tämän lukemattomia kertoja tehtyään alkanut pelata itseään vastaan, lopputuloksena hermojen pettäminen. Aluksi hän kieltäytyy pelaamasta uudelleen Czentovicia vastaan, mutta suostuu lopulta, ja laivalla käydään harvinaislaatuinen psykologinen shakkikamppailu kahden erilaisen shakkipoikkeavuuden välillä.

 

Kirja sisältää myös seuraavan shakkipelin kuvauksen, joka ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan:

 

”Mutta eikö itseänsä jo tee syypääksi loukkaavaan arvonalentamiseen sanomalla shakkia vain peliksi? Eikö se olekin tiede ja taito horjuen näiden kahden kategorian välillä niinkuin Muhametin arkku taivaan ja maan välillä, kaikkien vastakohtaparien ikuinen yhteys: ikivanha ja kuitenkin ikuisesti uusi, mekaaninen suunnittelultaan ja kuitenkin tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu geometrisesti säännölliseen tilaan ja tällöin rajoittamaton kombinaatioissaan, alituisesti kehittyvää ja kuitenkin hedelmätöntä; ajattelemista, joka ei hyödytä mitään, matematiikkaa, jolla ei lasketa mitään, taidetta ilman teoksia, arkkitehtuuria vailla rakennusainetta ja kuitenkin, kuten tiedetään, kestävämpi olemukseltaan ja pysyvämpi olemassaololtaan kuin kaikki kirjat ja teokset; ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja kaikkiin aikoihin ja josta kukaan ei tiedä mikä jumala sen on tuonut maan päälle karkoittamaan ikävyyttä, teroittamaan aisteja ja jännittämään sielua. Missä siinä on alku ja missä loppu? Jokainen lapsi voi oppia sen sen ensimmäiset säännöt, jokainen poropeukalo voi koetella taitojaan sen parissa, ja kuitenkin se kykenee synnyttämään tämän muuttumattoman ahtaan neliön sisäpuolella erityisen mestarien lajin, vertaansa vailla olevan, ihmisiä, joilla on ainoastaan shakkiin suuntautuva lahjakkuus, erikoisneroja, joissa näkemys, kärsivällisyys ja tekniikka ovat vaikuttamassa yhtä tarkasti määrätyssä järjestyksessä kuin matemaatikossa, runoilijassa, muusikossa, ja vain toisin ryhmittyneinä ja yhtyneinä.”

 

Vaikka ”taidetta ilman teoksia” ei pidä paikkaansa, ovathan maailmanhistorian tunnettujen pelien siirrot talletettuina kenen tahansa läpikäytäviksi, on Shakkitarina kirja, jonka jokaisen shakinystävän on luettava. Suomennos sisältää koko joukon kummallisuuksia (esimerkiksi lähetti on käännetty ”juoksijaksi” saksan sanan Läufer mukaan), mutta tämä on tilanne aina kun maallikko kääntää shakkiaiheisia tekstejä. Historiallisena pelinä mukana vilahtaa Aljehin-Bogoljubov, Pistyan 1922.

 

Niin, paras shakkiaiheinen kirja ylipäätäänhän on maailmanmestari Mihail Talin omaelämänkerta The Life and Games of Mikhail Tal.